Nykytanssia?

Mikä tekee tanssista niin nykyaikaista, että sitä halutaan sanoa nykytanssiksi? Sata vuotta sitten puhuttiin puolestaan modernista tanssista. Milloin tanssi on modernia ja onko toisaalta vanhanaikaista tanssia? Nykytanssin kohdalla puhutaan lisäksi yleisellä tasolla usein vain tanssista. Tällöin annetaan helposti ymmärtää, että minun tanssimiseni on oikeaa tai perustavanlaatuista, eikä sitä tarvitse eikä pidäkään määritellä sen kummemmin. Muut tanssilajit pitää määritellä, koska ne ovat jotain muuta kuin tanssia itsessään: tanssintutkija Mats Nilsson puhuu ”etuliitetansseista”, prefix-danser. 

Kansantanssi kuuluu näihin etuliitetansseihin, ja se ymmärretään julkisessa keskustella helposti vanhanaikaiseksi. Välillä kuulee puhuttavan, että se on jopa tarpeetonta: nykyihmisen ei pidä tanssia sellaisia tanssimuotoja, jotka ovat usein kaavamaisia ja jotka kuuluvat menneeseen aikaan. Toisaalta voidaan kysyä, eikö kaikki tanssi ole nykytanssia siinä mielessä, että se elää nykyajassa. Onko väliä, mitä tanssin, kun teen sen kuitenkin tässä ajassa ja koen sen omassa kehossani.

 

Oltuaan pitkään monessa suhteessa vieroksuttu ja jopa halveksittu toimintamuoto tanssi tunnustetaan nykyään tärkeäksi osaksi ihmisen elämää. Tanssin liikunnalliset vaikutukset on toki tiedetty jo kauan, mutta tutkimus on pystynyt osoittamaan, että tanssi on enemmän kuin vain liikuntaa. Tanssilla on ihmiselle monia hyviä vaikutuksia, ja se kuuluu elämämme ytimeen. Lisäksi on havaittu myös, että tanssilajeilla on eroja sen suhteen, millainen vaikutus niillä on ihmiseen. Vapaan tanssi-improvisaation ohella myös tiettyjen liikesarjojen opettelemisen ja toistamisen on havaittu edistävän ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia, ja tämä tapahtuu tavalla, joka ei toteudu vapaassa tanssissa. Tällaisia tanssimuotoja ovat vaikkapa seuratanssit ja kansantanssit. Kun siis opettelemme valssin askelikkoja tai katrillin vuoroja, emme suinkaan kahlehdi ilmaisuamme. Päinvastoin kaavojen opettelu ja toistaminen tuottavat meille nautintoa ja kineettisiä jälkiä, jotka laajentavat omalla tavallaan olemassaolomme ulottuvuuksia. 

 

Kansantanssi on näin ollen todellista nykytanssia. Sillä on vahvaa merkitystä ihmiselle kehollisena olentona tässä ja nyt. Vaikka kansantanssi aina katsookin menneisyyteen, se elää nykyajassa. Se tekee meille hyvää ja se tuottaa iloa ja riemua jokaiselle sitä harrastavalle pienistä taaperoista senioreihin asti. Tanssin ei tarvitse olla pelkkää itsetutkiskelua tai kinesteettistä pohdintaa, vaan me voimme löytää elämää tanssista, jonka joku muu on luonut ja opettanut. Sitä on kansantanssi – niin tässä ajassa kuin tulevaisuudessakin.

Tanhuviesti 63 (4), 7, 2021

Mikä tekee menuetista menuettia?

Kansanmusiikin ja kansantanssin edistämiskeskuksen vuoden 2022 teema on menuetti, peilisalien ja pohjalaistupien juhlatanssi. Valinta on erinomainen, sillä menuetti on monessa suhteessa ainutlaatuinen Suomessa tanssittavien paritanssien joukossa. Sitä on myös tutkittu paljon, ja pohjoismaisesta menuetista on ehkä jo ensi vuonna tulossa englanninkielinen julkaisu, jossa pureudutaan siihen liittyviin ilmiöihin yli kolmen vuosisadan ajalta. Menuetti kiehtoo ja viehättää, mutta harvoin pysähdytään miettimään, mistä siinä itse asiassa on kyse.

 

Muualla Pohjoismaissa menuetti luokitellaan tanssina ryhmään figureringspardanser. Termille ei ole suomenkielistä vastinetta, mutta se tarkoittaa suurin piirtein kuvioparitansseja. On mielenkiintoista, että joskus esimerkiksi diskoissa tanssittavaan paritanssiin viitataan samalla termillä. Kaikki muut kansanomaiset paritanssit Suomessa ovat pyörintätansseja, eli pyöriminen pareittain joko paikalla tai tilassa liikkuen on niissä keskeistä. Toki menuetissakin useimmiten pyörähdetään vähintään kerran tanssin aikana, mutta sen merkitys on vähäinen, ja tanssi koostuu suurelta osin liikkeestä kohti paria, parista poispäin ja parin ohitse.

 

Pohjoismaissa menuetti on säilynyt parhaiten Tanskassa ja Suomen ruotsinkielisellä rannikkoseudulla, ja vain näiltä alueilta siitä on tallennettu yksityiskohtaisia kuvauksia. Suuressa osassa dokumentoituja menuetteja tanssi noudattaa barokkimenuetin rakennetta niin askelikkojen kuin muodonkin osalta. Tanskasta on kuitenkin tietoja myös kontratansseista, joissa käytetään menuetin askelikkoa ja musiikkia. Tyypillinen esimerkki tällaisesta on Lang Menuet, jota tanssitaan pareittain vastakkaisriveissä. Ilmiö ei ole poikkeuksellinen, sillä vaikkapa valssin askelikkoja ja musiikkia on käytetty kontratansseissa samalla tapaa. 

 

Ruotsissa ja suomenkielisessä Suomessa menuetti on nykyaikana luotu uudella tavalla, koska oman alueen perinteisiä menuetteja ei ole ollut käytettävissä. Suomessa ratkaisuna ovat olleet uudet koreografiat, jotka ovat hakeneet inspiraatiota ruotsinkielisen alueen menueteista, kun taas Ruotsissa on rekonstruoitu ikään kuin menuetin ”normaalimuoto” tanssin elvyttämisen pohjaksi: tämän prosessin taustalla ovat muistiinpanot Ruotsista sekä tanskalaiset ja suomenruotsalaiset menuetit. Merkittävänä erona on se, että Suomessa toiminta on tähdännyt pelkästään esityksiin, kun taas Ruotsissa elvytettyä menuettia on nähty paitsi esityksissä myös sosiaalisen tanssin muotona. Molemmissa tapauksissa tekijöillä vaikuttaisi kuitenkin olevan selkeästi ajatus menuetin ”ideaalista”, joka mahdollistaa tanssin kehittämisen ja elvyttämisen.

 

Vaikka menuettia on harvoin määritelty tarkasti, pohjoismaisten kansantanssinharrastajien keskuudessa on kohtuullisen yhtenäinen käsitys siitä, mistä tanssi koostuu. Eri menuettien yksityiskohdat vaihtelevat huomattavasti, mutta useimmiten tanssista löytyy hyvin samankaltainen ydin. Menuetti on tasa-arvoista, usein ryhmässä tapahtuvaa vuorovaikutusta oman parin ja musiikin kanssa ilman selkeää viejä-seuraaja-asetelmaa: osapuolet toimivat samaan aikaan yhdessä ja itsenäisesti. Parhaimmillaan sen kautta on mahdollista saavuttaa meditatiivinen flow-kokemus, jossa tanssin elementit sulautuvat yhteen vahvalla ja sykähdyttävällä tavalla.

Tanhuviesti 63 (3), 12, 2021

Tanssihuumorin kukkaset

Tanssiesitykset eivät kuulu suomalaiseen kansanomaiseen tanssiin. Näinhän meille on sanottu vuosikymmenten ajan, ja julkaisujen valossa näin tuntuisi olevankin. Esimerkiksi Tanhuvakan tanssista vain pari on selkeästi esityksellisiä, ja vain yhdessä on jonkinlainen draaman kaari. Kuitenkin tanssimuistiinpanoista löytyy yllättävänkin paljon esityksellisiä elementtejä eri puolelta Suomea. Ne poikkeavat monessa suhteessa kaikista nykypäivän kansantanssiesityksistä, eikä niitä välttämättä heti tunnistakaan esityksiksi.

Esittävät kansanomaiset tanssit eivät muodosta mitään yhtenäistä ryhmää, vaan niihin liittyy monenlaista liikehdintää, eriskummallista elekieltä ja ennen kaikkea groteskia huumoria. Juuri huumori onkin tyypillinen piirre kansanomaisissa tanssiesityksissä, kun taas vakavamielisyys ei niihin näyttäisi kuuluneen. Huumori on voinut ilmetä eroottisuutena, satiirina ja puhtaana farssinakin.

Ripaskasoolot ovat olleet tyypillisesti pienimuotoisia esityksiä, eikä nykypäivän kansantanssien pareittain tanssittu maanittelu ole ollut ripaskan ainoa konteksti. Eri tietojen mukaan ripaskaa ovat esittäneet niin nuoret kuin vanhatkin, yleensä miehet mutta joskus myös naiset. Vaikka yleisimpiä ne ovat olleet Karjalan suunnalla, tietoja niistä löytyy aina Pohjanmaata myöten. Ne ovat usein herättäneet katsojissa vähintään yhtä paljon naurua kuin ihailuakin, ja ne ovatkin olleet tyypillisiä hetkestä kumpuavia tanssiesityksiä.

Vanhapiika-tanssit edustavat puolestaan paikoin rajuakin tanssihuumoria, johon on upotettu yhteiskunnallista satiiria erityisesti länsisuomalaisissa versioissa. Pilkan kohteina olevat vanhatpiiat eivät suinkaan ole tyypillisiä talonpoikaisnaisten edustajia, vaan taustalla vaikuttaisi olevan rahvaan terävää ivaa ylempien yhteiskuntaluokkien välillä epätoivoisia naimakauppapyrkimyksiä kohtaan. Keski- ja itäsuomalaisissa versioissa satiiri näyttäisi kuitenkin vaihtuneen välillä farssinomaiseksi mimiikaksi, jossa leikitellään vanhapiikanimityksen kahdella merkityksellä: toisaalta se tarkoittaa naimatonta vanhempaa naista, mutta toisaalta myös erityistä lintulajia, taivaanvuohta.

Erotiikkaa löytyy puolestaan sekä pienistä paritanssiparodioista että selkeämmin draamaa sisältävistä esityksistä. Paritanssiparodioille on tyypillistä se, että ne muistuttavat rakenteelta esimerkiksi tavanomaisia polkkatansseja, mutta ne sisältävät yhden tai useamman eroottisen elementin usein tanssin lopussa. Ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta tallennetuissa häiden karhutanssiesityksissä on puolestaan joko piilotettua tai täysin suorasukaista eroottista leikittelyä, mitä on sisältynyt moniin muihinkin saman alueen tanssillisiin häärituaaleihin. Jossain määrin erikoista on se, että aiemmin miehet olivat lähes poikkeuksetta tanssijoina julkisissa eroottissävytteisissä tanssiesityksissä, kun taas ainoa tieto naisten eroottisesta tanssi-improvisaatiosta Satakunnasta viittaisi naisten omaan, muulta yleisöltä suljettuun tilaisuuteen.

Kansanomaiset tanssiesitykset eivät avaudu kovin helposti nykyajan ihmisille. Niiden rakenne ja ennen kaikkea huumori edustavat meille hyvin vierasta maailmaa. Niiden tutkimus auttaisi kuitenkin ymmärtämään kansanomaista tanssia nykyistä paremmin, koska ne ovat erinomaisia esimerkkejä siitä, kuinka liikeilmaisu on kuulunut ihmisten arkeen ja juhlaan myös suomalaisessa talonpoikaisyhteisössä. Kansantaiteen monenkirjavassa joukossa tanssillakin on aina ollut paikkansa.

Tanhuviesti 60 (4), 11, 2017.

Kielletty tanssi

Suomessa oli viime sotien aikana kiellettyä järjestää julkisia tanssitilaisuuksia, mikä kansan keskuudessa tulkittiin usein totaaliseksi tanssikielloksi. Viranomaiset eivät välittäneet oikoa virheellisiä käsityksiä, koska he katsoivat niiden helpottavan heidän toimintaansa, joten yleisesti puhuttiin kaikenlaisen tanssimisen luvattomuudesta. Tanssikielto oli varsin omaperäinen suomalainen ilmiö, vaikka muissakin maissa asetettiin rajoituksia tanssimiselle. Missään muualla rajoitukseteivät kuitenkaan saaneet vastaavia mittasuhteita.

Tanssikiellon valvonta vaihteli, mutta sen rikkomisesta saattoi saada sakko- tai jopa vankeusrangaistuksen. Koska luvallisia tansseja ei järjestetty, salatanssit eli nurkkatanssit olivat houkutteleva vaihtoehto tanssihaluiselle nuorisolle. Näitä puolestaan ratsattiin joskus kovaotteisesti, ja tarinat kertovatkin, kuinka poliisin rynnätessä tanssipaikalle ikkunasta lensivät peräkkäin niin hanuri kuin soittajakin.

Tanssikiellon taustalla oli uskonnollis-moraalinen eetos, joka tuomitsi ”suruttoman” tanssimisen aikana, jolloin miehiä kaatui rintamalla. Kun kuitenkin muita viihdemuotoja sallittiin, taustalla voidaan nähdä myös yleinen käsitys tanssin moraalittomuudesta: tämän juuret ulottuivat erityisesti 1800-luvun herätysliikkeisiin. Talvisodan alkaessa suomalaisten mieliin oli sadan vuoden ajan juurrutettu propagandaa tanssin”syntisyydestä”, joten ei ole ihme, että tanssikiellolla oli alkuvaiheessa laaja kannatus.

Yhteiskunnan kannalta kiellossa ei ollut mitään mieltä. Sen valvonta vei viranomaisten voimavaroja, ja kiellolla oli negatiivinen vaikutus nuoriin ihmisiin ja erityisesti sotilaisiin, jotka muutenkin elivät jatkuvan ahdistuksen ympäröiminä. Tuohon aikaan ei vielä ymmärretty liikkeen ja kosketuksen merkitystä traumojen purkamisessa, joten moralisoivaa ilmapiiriä ei uskallettu kritisoida riittävästi, jotta kielto olisi saatu purettua. Tanssikielto oli voimassa vuoteen 1944 ja osittain 1948 asti.

Menneisyyden kritisointi nykyajan näkökulmasta ei luonnollisestikaan ole mielekästä, mutta jotain voimme sota-ajan tanssikiellosta oppia. Nurkkatanssien suosio osoitti sen, että tanssimista kaivattiin tuskan keskellä. Ilman mitään tutkimustietoakin nuoret ymmärsivät, että yhdessä tanssiminen ja toisen ihmisen kosketus toivat heille lohtua. Nykyaikanakin nuorten pahoinvointi on lisääntymässä. Ehkä meidän pitäisi moraalisen paniikin sijaan tarjota heille enemmän kohtaamisia liikkeen kautta, erilaisia mahdollisuuksia tanssimiseen. Kansantanssissa näitä mahdollisuuksia löytyy kaikille ihmisille, ja kansantanssijoilla olisikin näytön paikka miettiä uusia tapoja innostaa erityisesti nuoria tanssin pariin. Tanssi tarjoaa hyvää elämää, tanssikiellot vain synkkyyttä ja ahdistusta.

Tanhuviesti 61 (4), 15, 2018.

Kielloista huolimatta tilaisuuksia tanssiin käytettiin hyväksi mitä erilaisimmissa paikoissa. Suomalainen sotilas tanssii karjalaisen evakon kanssa Sulkavalla 1941.

By Unknown - http://www.valt.helsinki.fi/blogs/salonranta/vanhoja_loydettyja_valokuvia.htm, Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=9844307

Yksi plus yksi on isompi yksi

Pareittain tanssiminen on vanha ilmiö, joka tunnetaan eri puolilla maailmaa monissa muodoissa. Kuitenkin Euroopassa renessanssiajalta lähtien kehittynyt paritanssi on poikkeuksellinen siinä suhteessa, että se oli 1900-luvulla monin paikoin dominoiva tanssimuoto. Vaikka dominanssi onkin nykyään väistynyt, paritanssiin liittyvä tanssin ja ruumiillisuuden hah­mottaminen nousee eri yhteyksissä esiin yhä uudelleen. Kyse on kulttuurin ja yhteiskunnan perusrakenteista ja niiden muutoksista.

Mihin paritanssin suosio perustuu? Asiaa voidaan tarkastella monesta eri näkökulmasta: esimerkiksi juuri yhteiskunnan rakenteiden tai sitten inhimillisen kokemuksen kautta. Saksalainen yhteiskuntatieteilijä Henning Eichberg esittää liikkumisen kehittyneen ajan ja tilan vapaasta käytöstä kohti rajat­tua ja säännösteltyä toimintaa. Hänen mukaansa esimerkiksi keskiajalla tanssiminen tapahtui erilaisissa luonnonympäristöissä ja jatkui epä­mää­räi­sen ajan, kun taas paritanssi toi mukanaan määrätyssä tilassa tapahtuvan ja musiikin mukaan jä­sen­ty­vän toiminnan. Ruotsissa ja Suomessa näin kävi ennen kaikkea polskan yleistymisen myötä 1600- ja 1700-luvuilla.

Edelleen Eichberg korostaa, että ihminen suuntautuu maailmaan ruumiinsa kautta, ja yhteiskunta on se, jossa tämä suuntautuminen tapahtuu. Paritansseissa ihmisruumis jatkuu toisen ihmisen ruumiiseen ja muodostaa tämän kanssa koko­naisuuden, joka on enemmän kuin osiensa summa: kahden tanssijan yhdistyminen tuottaa paritanssissa uuden itsenäisen yksikön. Tämän yksikön nouseminen tanssimisen peruselementiksi liittyi aikanaan kiinteästi ihmisruumiin kautta tapahtuvan järjestyksen ja organisoinnin ihan­teisiin. Pareittain tanssiminen ei ollut vain tanssikansan asia, vaan sen kautta rakennettiin modernia yhteiskuntaa.

Kuri ja järjestys eivät kuitenkaan olleet paritanssin syy vaan seuraus. Paritanssin nautin­to, tiivis yhteys toiseen ihmiseen, oli keskeinen tekijä siinä, että vaikkapa suomalainen rahvas alistui säänneltyihin muotoihin, jotka olivat paritanssin toteutumisen edellytyksenä. Yhteiset muodot mahdollistivat yksilöllisen liikkeen ja kokemuksen sulautumisen tanssivan yhteisön jaetuksi flow-kokemukseksi. 

Juuri tämä voimakas kokemus selittänee sen, että paritanssi on säilyttänyt suosionsa yhteiskunnan muutoksesta huolimatta. Paritanssin funktiot ja käytännöt ovat monelta osin toisenlaisia kuin vaikkapa 50 vuotta sitten, mutta tanssin nautinto pysyy. Nykyihmiselle paritanssin jaettu ruumiillinen kokemus onkin pelastava keidas individualistisen erämaan tunneköyhyyden keskellä. Paritanssi koskettaa ja liikuttaa: siksi sitä kaivataan ja siksi siitä nautitaan.

Tanhuviesti 62 (1), 24, 2019.

Minä ja kansallispuku

Aloittaessani kolmetoistavuotiaana tanhuharrastuksen opin heti kansallispuvun voimakkaan symbolisen merkityksen kansantanssille. Kansallispuku oli tuolloin ennen kaikkea tanhupuku, univormu, jonka avulla pystyin ilmaisemaan kuulumistani kansantanssijoiden yhteisöön. Muistan ylpeyteni ensimmäisestä puvustani ja sen, kuinka uuteen ryhmään tullessani halusin hankkia uuden samanlaisen kansallispuvun kuin muillakin. Kansallispuku oli konkreettinen manifestaatio siitä, mitä halusin olla.

Yliopisto-opintojeni myötä asenteeni kuitenkin muuttui nopeasti, kun tutustuin folklorismiin eli perinteen elvyttämiseen ilmiönä ja ideologiana. Näin kansallispuvun edelleen univormuna, mutta omaksumani tieto riisui siltä autenttisuuden kaavun ja toi esille voimakkaan mielikuvituksellisen ulottuvuuden, joka maantieteellisiin alueisiin yhdistettäviin asusteisiin väistämättä liittyy. Kun lisäksi tuohon aikaan eli 80-luvulla kansallispukujen ympärillä käyty keskustelu oli usein hyvin normatiivista, ohjailevaa ja välillä jopa saarnaavaa, kaltaiseni nuori vihainen mies tunsi kapinamielialan nousevan itsessään. Miten joku voi sanoa, miten saan tai en saa pukeutua? Halusin paljastaa ideologisen ”valheen”, jonka koin kansallispukuun liittyvän.

Varsin pian suhteeni kansallispukuun muuttui kuitenkin uudestaan. Muistan Heikki Laitisen sanoneen joskus 90-luvun alkupuolella, kuinka kansallispuvun merkitys ei ole niinkään kansallisena symbolina tai univormuna vaan ennen kaikkea siinä, että se materialisoi menneen ajan pukukulttuuria meidän aikaamme. Tällaisten ajatusten myötä kansallispuku ei enää ollut minulle tanhupuku vaan aloin ymmärtää sen itseisarvon. Aloin lukea kansallispuvuista yhä enemmän ja huomasin, että kansallispukuaatteesta ja sen taustalla olevista kansanpuvuista paljastui aina vain kiehtovampia tarinoita, joissa ideologiat ja materiat kietoutuivat toisiinsa. Ymmärsin paremmin, että puvuilla ja niiden osilla oli historiansa ja ne kiinnittyivät tiettyyn aikaan. Samalla minulle kirkastui entistä paremmin myös se, että koko ajatus kansallisesta puvusta oli historiallinen ja se perustui tietyntyyppiseen näkemykseen kansallisuuden representoinnista.

Kohdallani tieto ei lopulta lisännytkään tuskaa, vaan se päinvastoin herätti yhä enemmän kiinnostusta asiaa kohtaan, ja nyt tilanne onkin sellainen, että vuosien haaveeni uudesta puvusta on toteutumassa. Taustalla on voimakas symbolinen yhteys äitini kotipaikkakunnalle Sortavalaan, jonka puvun kankaat ostin viime kesänä. Symbolinen ulottuvuus ei kuitenkaan ole koko totuus, vaan minua kiehtoo myös ajatus päälläni olevasta puvusta, jonka kuosit, leikkaus ja värimaailma ovat erilaisia kuin nykyajan vaatemaailmassa. Pukuni ei ole iätön ja autenttinen, vaan se ilmentää fantasian, materian ja historiallisen todellisuuden kietoutumista yhteen esteettisesti ihastuttavalla tavalla. Seuraavaa kansallispukujen tuuletusta odotellessa!

Tanhuviesti 60 (3), 29, 2017.

Tanhu sanojen vankina

Eräs viime kuntavaalien uutispommeista saatiin kuulla, kun kaustislainen ehdokas vaati pontevasti, ettei kunnan enää tulevaisuudessa pitäisi myöntää rahaa tanhulle. Lausunto synnytti melkoista hämminkiä ja polemiikkia, ja sen seurauksena alettiin kaivelemaan, kuinka paljon sille tanhulle sitten rahaa on myönnetty. Ei liene yllätys, ettei kyseisillä summilla pelastettaisi minkään kunnan rahoja, kun ne eivät riittäisi edes kunnanvaltuuston pullakahvien kustantamiseen vuositasolla. Kansantanssi kuitenkin tuntuu olevan niin poliitikkojen kuin muiden julkisuuden henkilöiden silmätikkuna aina, kun siihen on sopiva tilaisuus. Vasta muutama vuosi sitten pääministeri vaati kansantanssin rahoituksen lopettamista, ja suositussa radio-ohjelmassa kansantanssille naurettiin yhdessä oikein olan takaa. Vitsi mikä vitsi.

Mikä sitten tanhusta niin mieluisan hyökkäysten kohteen? Mistä nämä hyökkääjät tai ivaajat oikein puhuvat tai luulevat puhuvansa? Tanhuun on terminä ja käsitteenä latautunut runsaasti erilaisia merkityksiä, jotka eivät ole meidän kansantanssijoiden kannalta kaikkein mairittelevimpia. Tanhu nähdään valitettavan monessa yhteydessä naiivina ja säälittävänä ilakointina, joka kuuluu menneeseen maailmaan, ja siksi sen vähättelyn ajatellaan saavuttavan suosiota suuren yleisön keskuudessa. 

Reaktiona tällaiseen ajatteluun osa kansantanssin harrastajista pyrki joitakin vuosikymmeniä sitten ohjaamaan merkityksenantoa positiivisempaan suuntaan suosimalla keskustelussa tietoisesti kansantanssia tanhun sijaan. Ajateltiin, että merkitykset liittyvät sanoihin, ja sanan poistamalla myös sen negatiiviset merkitykset katoaisivat. Valitettavasti maailma on sanojen vankina, eikä yhden sanan korvaaminen toisella muuta ilmiötä muuksi, eikä niin tapahtunut tässäkään tapauksessa. 

Palataan kuitenkin Kaustiselle. Sen sijaan että paikalliset tanhuajat olisivat hiljaa hyväksyneet itseensä kohdistuneen iskun, he iskivät takaisin. Tanhuajat nousivat puolustamaan toimintaansa eivätkä hyväksyneet siitä esitettyjä virheellisiä väittämiä. Sanojen merkityksiä voidaan muuttaa, jos ne yhdistetään toimintaan, ja näin tapahtui Kaustisella. Kansantanssijatkin voivat nousta barrikadeille saadakseen äänensä kuuluviin, sillä meidän toimintamme on arvokasta ja tärkeää. Ja sieltä barrikadeilta me voimme julistaa, että kaikkea pitää kokeilla, tai jos ei mitään muuta, niin ainakin tanhuja!

Tanhuviesti 60 (2), 17, 2017.