Suomalaisen kansanomaisen tanssin historia pähkinänkuoressa 1: tanssin nimitykset

Tanssi on sanana suomen kielessä ilmeisesti vasta noin 500 vuotta vanha. Se on tullut meille niin lännestä (ruots. dans) kuin idästäkin (ven. tan’ets). Tanssiksi kutsutaan nykyään varsin kirjavaa joukkoa rytmiseen liikkumiseen liittyviä ilmiöitä, mutta vielä 1900-luvun alussa tanssilla ymmärrettiin ennen kaikkea pari- ja ryhmätansseja (kontra­tansseja), ja lähinnä yhteiskunnan ylimpien kerrosten keskuudessa myös joitakin tanssiesityk­siä. Toki tanssiksi kutsuttiin tuolloin muitakin ilmiöitä, mutta varsin pitkään tanssin ideaalimuotona oli paritanssi.

Vanhimmat tiedot tanssi-sanan käytöstä suomen kielessä ovat Mikael Agricolan (1987) Uudessa testamentissa (Se Wsi Testamenti 1548), mutta todennäköisesti sanaa ei tunnettu yleisesti vaan Agricola lienee saanut siinä vaikutteita ruotsista ja saksasta. Todennäköisesti tanssi sanana yleistyi erityisesti paritanssien myötä 1600-luvulta. Vähitellen tanssiksi alettiin kuitenkin kutsua myös vanhempaa kulttuuriperintöä kuten laulutansseja, ja runolaulussa onkin säilynyt juuri tähän viit­taavia säkeitä kuten “tanssi­kaamme myö tasaiset” tai “teemme tähän tanssipaikan”. Kuitenkin näillä liikkumisen muodoil­la on ollut alunperin aivan omat nimityksensä, ja itse asiassa tanssi ei liene muodosta­nut aiemmin käsitteellisesti yhtenäistä ilmiötä.


Tällä sivulla käsittelen tanssin nimitysten kehittymistä suomen kielessä. Tarkastelen aluksi lyhyesti suomen kirjakielen alkuvaiheita ja tanssiin liittyvää termistöä vanhimmissa raamatunkäännöksissä, erityisesti vuoden 1642 Bibliassa. Sen jälkeen käyn läpi erilaisia tanssinimityksiä ja niiden merkitysulottuvuuksia suomen kielen murteissa.



Suomen kirjakielen synty


Suomen kirjakieltä ei ollut olemassa vielä keskiajalla, koska suomalaiset eivät muodostaneet yhtenäistä valtakuntaa eikä näin ollen ollut tarvetta hallinnollisten ja lakitekstien kirjoittamiselle suomeksi. Tapaoikeus, perinteet ja uskonnolliset käytännöt, itse asiassa koko kulttuuri tallennettiin runolauluihin, jotka monella tavoin korvasivat puuttuvan kirjakielen. Matti Kuusen (1985) mukaan "kalevalaperinne, kalevalainen muistivarasto, palveli esivanhempiamme niin kuin Raamattu, virsikirja, lakikirja, lääkärikirja, hyvän käytöksen ja elämäntaidon ohjekirjat nykykansaa."


1100-luvulta lähtien läntinen Suomi tuli vähitellen osaksi Ruotsin valtakuntaa, kun taas itäinen Suomi ja suurin osa Karjalaa yhdistettiin osaksi Novgorodia ja myöhemmin Venäjää. Hallinnon kieliä olivat ruotsi ja idässä venäjä, uskonnon latina ja kirkkoslaavi. Kirjoitetusta suomesta ei ole juurikaan tietoja ennen 1500-lukua, poikkeuksena saksalaisesta käsikirjoituksesta 1470-luvulta löytyvät suomenkieliset lauseet (Lehikoinen & Kiuru 1991, 2). Tosin vielä vanhempi teksti löytyy eräästä 1200-luvulta peräisin olevasta Novgorodin tuohikirjeestä, johon on ilmeisesti kirjoitettu lyhyt viesti jollain itämerensuomalaisella kielellä (Laakso 1999).

Uskonpuhdistuksen myötä tilanne kuitenkin muuttui. Tuolloin oli päämääränä se, että ihmiset saisivat kuunnella Jumalan sanaa omalla kielellä, ja tästä syystä Raamattua alettiin kääntää ahkerasti eurooppalaisille kielille 1500-luvun alussa. Uusi testamentti käännettiin saksaksi ja ruotsiksi 1520-luvulla, ja pian päätettiin, että sama pitää tehdä myös suomeksi. (Suomi1979, 59.) Suomessa uskonpuhdistus eteni vähitellen, ja sitä edistivät paitsi Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa valtapoliittisista syistä, myös monet suomalaiset kirkonmiehet 1500-luvulla (Pirinen 1979, 51).

Noin kymmenen vuoden tauon jälkeen suomalaiset alkoivat jälleen hakeutua opiskelemaan ulkomaille vuonna 1532, ja ensimmäisten joukossa oli Mikael Agricola, joka opiskeli Wittenbergissä (Pirinen 1979, 51). Mahdollisesti Agricola oli jo Wittenbergiin matkustaessaan saanut tehtäväksi suunnitella Raamatun kääntämistä suomeksi, mikä ei ollut helppoa juuri siitä syystä, ettei suomen kirjakieltä ollut olemassa. Wittenbergiin saavuttuaan Agricola kirjoitti kuninkaalle, että hän oli alkanut kääntää uutta testamenttia suomeksi. Ensimmäisen suomenkielisen kirjansa hän julkaisi luultavasti vuonna 1543 (Abckiria). Hänen tärkein julkaisunsa oli kuitenkin uusi testamentti (Se Wsi Testamenti), jonka hän julkaisi vuonna 1548. (Suomi 1979, 59–60.)

Agricolan merkitys suomalaiselle kulttuurille oli todella suuri. Hän loi suomen kirjakielen lähes yksin, vaikka hän saikin apua esimerkiksi oppilailtaan. Luonnollisestikin hän käytti suomen lounaismurteita työnsä lähtökohtana, koska Turun ympäristö oli Ruotsille kuuluneen Suomen kulttuurin, talouden ja politiikan keskus. Hän käytti kuitenkin sanoja ja ilmauksia muistakin murteista ja jopa viron kielestä, ja hänen voidaan nähdä säilyttäneen suomen kielen keskeisen uskonnollisen terminologian julkaisuissaan. Agricola alkoi kääntää myös Vanhaa testamenttia, mutta työ jäi kesken hänen kuollessaan vuonna 1557. (Suomi 1979, 60–61.)


Tanssi Raamatussa


Agricolan jälkeen kesti lähes sata vuotta, ennen kuin koko Raamattu käännettiin suomeksi. Vuonna 1642 ilmestyi Biblia, Se on: Coco Pyhä Ramattu Suomexi. Käännöstyötä oli kestänyt pitkään, ja ajat olivat vaikeat. Ruotsin valtakunta oli kyseisenä aikana sodassa venäläisiä, puolalaisia ja tanskalaisia vastaan, ja lisäksi Suomessa talonpojat kapinoivat kuningas Sigismundia vastaan niin kutsutussa nuijasodassa. Kun Raamattu julkaistiin, ruotsalaiset joukot taistelivat Saksassa, jossa kolmekymmenvuotinen sota jatkui vielä kuusi vuotta. 

Raamattukomiteassa olivat mukana tuon ajan parhaat suomen kielen asiantuntijat. Sen johdossa oli Eskil Petraeus, joka oli syntynyt Ruotsissa mutta joka työskenteli Turussa tuomiorovastina ja myöhemmin piispana. (Suomi 1979, 66.) Vuoden 1642 Biblia on paras käytössä oleva esimerkki suomen kirjakielestä kyseiseltä vuosisadalta, ja tarjoaa mahdollisuuksia sen tarkasteluun, millaisia ilmauksia Suomessa käytettiin tuohon aikaan esimerkiksi tanssista.

Tanssista ei ole kovin monta mainintaa Raamatussa, mutta se esiintyy kuitenkin joissakin säkeissä eri puolilla teosta. Seuraavassa on esimerkkejä sekä vanhasta että uudesta testamentista. Ensimmäisenä on suomenkielinen säe vuodelta 1642 ja sen rinnalla saksankielinen Lutherin vuoden 1545 Raamatusta, joka oli tärkeä esikuva 1600-luvun kääntäjille. Tanssiin tai tanssimiseen viittaavat sanat ovat kursiivilla.

2. Moos. 32:19
Biblia 1642
"Ja coska hän lähestyi leiriä, näki hän wasican ja hypyn. Ja Mosexen wiha julmistui, ja heitti pois käsistäns taulut, ja löi ricki wuoren alla."
Luther 1545
"Als er aber nahe zum Lager kam und das Kalb und den Reigen sah, ergrimmete er mit Zorn und warf die Tafeln aus seiner Hand und zerbrach sie unten am Berge."

2. Sam. 6:14
Biblia 1642
"Ja Dawid tandzais caikella woimalla HERran edes, ja hän oli waatetettu liinaisella pääliswaattella." (Sivuhuomautus: "Dawid hyppä Arkin edellä.")
Luther 1545
"Und David tanzte mit aller Macht vor dem HErrn her und war begürtet mit einem leinenen Leibrock."

Saar. 3:4
Biblia 1642
"aika on Itke, aika on Naura, aika on Walitta, aika on Hypätä."
Luther 1545
"Weinen [hat seine Zeit], Lachen [hat seine Zeit], Klagen [hat seine Zeit], Tanzen [hat seine Zeit]." 

Jer. 31:4
Biblia 1642
"Minä tahdon raketa sinua jällens, että sinä neidzy Israel raketuxi kudzutan. Sinun pitä ilolla trumbua lyömän, ja menemän danzijn:"
Luther 1545
"Wohlan, ich will dich wiederum bauen, daß du sollst gebauet heißen. Du Jungfrau Israel, du sollst noch fröhlich pauken und herausgehen an den Tanz." 

Matt. 14:6
Biblia 1642
"Coska Herodexen syndymä Juhla pidettin, hyppäis Herodian tytär heidän edesäns."
Luther 1545
"Da aber Herodes seinen Jahrestag beging, da tanzte die Tochter der Herodias vor ihnen."

Luuk. 15:25
Biblia 1642
"Mutta hänen wanhembi poicans oli pellolla. Ja cuin hän tuli, ja huonetta lähestyi, cuuli hän laulun ja danzit."
Luther 1545
"Aber der älteste Sohn war auf dem Felde, und als er nahe zum Hause kam, hörete er das Gesänge und den Reigen."

Luther käytti käännöksissään tanssista yleensä sanaa Tanz (verbinä tanzen) mutta paikoin myös Reigen. Reigen viittaa laulutanssiin tai tanssilauluun, ja esimerkiksi suomen kielen rekilaulu (riimillinen laulu) ja viron kielen regilaul (runolaulu) ovat samaa juurta. Myöhemmissä käännöksissä Reigen jäi kuitenkin vähitellen pois ja nykyisessä saksankielisessä Raamatussa on pelkästään Tanz. Vuoden 1642 Bibliassa käytetään vastaavissa paikoissa sanoja hyppy (hypätä) ja tanssi (tanssia). Jälkimmäinen esiintyy muodoissa danzi tai tandzi. On huomattava, että Lutherin Tanz/Reigen-vaihtelu ei tapahdu samalla tavalla kuin 1642 Biblian tanssi/hyppy-vaihtelu.

Miksi suomenkielisessä Raamatussa käytettiin kahta sanaa? Tähän ei ole olemassa selkeää vastausta, mutta vaikuttaisi siltä, etteivät kääntäjät ole nähneet tanssilla ja hypyllä varsinaista eroa. Esimerkiksi Samuelinkirjan sivumerkintä viittaa juuri tähän, eli ilmaisuja voitiin käyttää vaihtoehtoisesti. 

Kaiken kaikkiaan Raamatussa on noin 25 säettä, joissa puhutaan tanssista tai tanssimisesta. Vuoden 1642 Raamatussa enemmistössä näissä käytettiin ilmaisuja hyppy ja hypätä. Tästä voidaan päätellä, että hyppy oli tuohon aikaan ainakin lounaismurteissa tavallisin sana, jolla viitattiin tanssin käsitteeseen. Myös Agricolan uudessa testamentissa vuodelta 1548 tilanne oli samanlainen: tanssi (Tanzit) esiintyy siinä vain kerran (Luuk. 15:25), kun taas hyppy huomattavasti useammin. 

Todennäköisesti Agricolan luoma käytäntö suosia hyppy-sanaa, joka oli todennäköisesti alkuperäinen lounaismurteiden ilmaisu tanssin kaltaiselle toiminnalle, oli vuoden 1642 Raamatun kääntäjillä vahvana mielessä. Myös vuoden 1776 kirkkoraamatussa se säilyi, kun taas vuoden 1938 käännöksessä hyppy vaihtui paikoin karkeloon, joka tuli suomen kirjakieleen Lönnrotin ja Vanhan Kalevalan välityksellä (Pulkkinen 1986, 283) vuodesta 1835 alkaen, mutta paikoin se säilyi edelleen. Vuoden 1992 raamatunkäännöksessä hyppy ei esiinny ollenkaan, vaan sen paikalla on yleensä tanssi mutta melko usein myös karkelo.

Hypyt ja juoksut


Raamatunkäännöksissä esiintyvät tanssia kuvaavat sanat kertovat suomen kielen kehityksestä 500 vuoden ajalta. Hypyn yleisyys niissä ei ole sinänsä yllättävää, sillä se säilyi Länsi-Suomessa tanssin synonyymina pitkälle 1800-lukua. H. A. Reinholmin kokoelmissa ja esimerkiksi Ilokkaan käsikirjoituk­sessa vuodelta 1850 hyppy esiintyy erittäin yleisesti: mm. Heikkilä-katrilli mainitaan nimellä Heikkilä-hyppy. Polska oli puolestaan Reinholmin mukaan “[t]avallisin kaikista hypyistä Suomessa”. Samoin varhaisissa raamatun­suomennoksissa tansseja kutsuttiin useimmiten hypyiksi: vanhin suomenkielinen Raamattu on vuodelta 1642. Las­kiaistiistaita on Pirkko-Liisa Rausmaan (1992) mukaan nimitetty paikoin “hyppästiistaiksi”, koska silloin järjestettiin tansseja.

Ilmeisesti ainakin tietynlaista tanssin kaltaista toimintaa suomalaiset ovat kutsuneet hyppäämiseksi ennen tanssi-sanan yleistymistä. Mahdollisesti nimitys on joskus vii­tannut itse toimintaan: hypyksi on ehkä kutsuttu tanssimista, jossa keskeisinä liikkeinä ovat olleet hypyt, loikat ja harppaukset. Kuitenkaan täydellistä vastaavuutta ei voida osoittaa: käsitteen sisältö ei välttämättä ilmene suoraan siihen viittaavasta termistä. Erityisen varovainen tämänkaltaisten analogioiden kanssa on oltava, kun kyseessä on ilmeisen vanhasta nimityksestä.


Toisaalta hypyn rinnalla on mahdollisesti käytetty muita, toisenlaista tanssimista kuvaavia nimityksiä. Antti Lizelius kuvasi noin vuonna 1780 Mynämäen entisyyttä käsitte­levässä kirjoituksessa paka­nallisiin jumalan­palvelusmenoja seuraavasti:


Nuoret sekä miehet, että waimot pidit ja vietit näitä epäjumalitten juhlia, mässämisillä, hypyillä, kilvoi­tusjuoxuilla, taistelemisilla, pilpuin lyömisellä, hijppajuoxuilla ja kaikellaisilla huvitusjuoxuilla ympäri ja läpi niitä pyhitys metzistöitä, kankareita ja nurmeja; ja kehoittelit nijn muodoin toinen toistansa pakanalliseen hekuman menohon.

Sana ”hyppy” viitannee tässä yhteydessä tanssiin, ja "kilvoitus-, hiippa- ja huvitusjuoksut" ku­vaa­vat mahdollisesti tans­siketjuja.


Tämän yksittäisen dokumentin todistusvoima on luonnollisesti varsin hatara, mutta eräs tulkinta Lizeliuksen sanoista voisi olla se, että hyppyjen rinnalla tunnettiin juoksuiksi kutsuttuja tanssi- tai leikki­muotoja: varsin houkutteleva vaihtoehto olisi tulkita ne kalevalaisiksi laulutansseiksi, joita tunnettiin Suomessa jo myöhäiskeskiajalla. Kuitenkin vaikka tällainen jaottelu hyppyihin ja juoksuihin olisi ollut käytös­sä jossain päin Suomea, on vaikea kuvitella, että se olisi ollut jyrkän kategorinen. Joka tapauksessa paikoin tanssin rinnalla hyppynimitystä käytettiin ainakin Etelä-Pohjanmaalla varsin pitkään ja yleisesti. Tunnetussa polskalaulussa sanotaankin: “Kyllä muakin sitte hyppelemähän vietäs, jos ne tietäs, jotta mull’ on lehmä.”



Karkelo ja tanhu


Hypyn kanssa samankaltainen tanssimiseen viittaava sana on karkelo, joka tuli Kalevalaan vienankarjalaisesta runosta ja joka sitä kautta levisi yleiskieleen 
(Pulkkinen 1986, 283). Karkelo on edelleenkin käytössä yhtäältä runollisessa kielenkäytössä ja esimerkiksi Raamatussa, ja toisaalta kansantanssi­joiden keskuudessa kontratanssien vakio-osan nimityksenä. Alunperin sen käyttö lienee ollut laajempaa ja yleisempää. Sana löytyy myös karjalan kielestä muodossa karg, joka tarkoittaa improvisoitua tanssia (Malmi 1993), sekä viron setukaisilta vanhempien tanssimuotojen yleisnimityksenä muodossa kargus (Tampere 1975).



Tytöt tanssivat "setu kargusta" tanssijuhlissa 1912 tai 1914, 
Värska, Lobotka (Setumaa, Viro).
Kuvaaja A.O. Väisänen. Museoviraston kuvakokoelmat. 
https://www.kuvakokoelmat.fi/pictures/view/SUK127_123#tekniset


Karkelo on johdettu samasta kantamuodosta kuin karkaaminen tai karkaus. Alunperin nämä kaikki ovat viitanneet paitsi karkaamiseen myös hyppäämiseen. Kustaa Vilkuna (1950) on arvellut, että esimerkiksi karkauspäivän nimitys olisi tullut juuri hyppäämisestä: Hänen mukaansa kyse oli kansanomaisesta kalenterista, jossa puutikkua siirrettiin joka päivä yksi reikä eteenpäin. Karkauspäivänä tikkua ei kuitenkaan siirretty eteen­päin vaan se karkasi eli hyppäsi takaisin samaan koloon. Karkelon ja hypyn merkitykset ovat näin olleet alunperin monelta osin samanlaisia, joten niiden käyttö tanssin nimityksinä ei ole yllättävää.


Jonkin verran karkeloa käytettiin tanssin tai kansantanssin yleisnimityksenä kansan­tanssi­harras­tuksen alkuaikoina 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Puhuttiin ihanteellisesti esimerkiksi kaunokarkeloista, jotka pitäisi tuoda takaisin nuorison pariin:



[K]arsittakoon siitä [kansantanssista] pois kuivuneet ja mädänneet oksat ja puhdistettakoon kauniiksi puuksi, jota uskonkiihkoisen puritaaninkin täytyy ihailla. Missä on se Lönnrot, joka kerää kansankarkeloiden kelvollisimmat sirpaleet ja laatii niistä 50:tä kaunokarkeloa Suomen-nuorisolle? (K.-H. 1903.)

Karkelo ei kuitenkaan tässä merkityksessä saavuttanut merkittävää asemaa kansantanssijoiden kielenkäytössä, vaan 1900-luvun alussa sen teki toinen vanha sana, tanhu.


Tanhu tuli yleiskieleen korvaamaan tanssi-sanaa, jota pidettiin liian vierasperäisenä. Juha-Matti Arosen (2000) mukaan tanhun alkuperäinen merkitys on ollut poljettu tanner (tanhua), joka on palvellut myös tanssipaikkana. Tästä sana on siirtynyt tarkoittamaan tanssia, kisaa ja leikkiä. Merkityksen muuttuminen tällä tavoin ei sinänsä ole tava­ton­ta, sillä Arosen mukaan germaani­sissa kielissä on tapahtunut samanlainen kehitys: puimatannerta tarkoittava sana Tenne on samaa kantaa Tanz-sanan kanssa. Tanhu on tässä merkityksessä tallennettu Vermlannin metsä­suomalaisilta, mutta muualta siitä ei ole tietoa. Sana lienee tunnettu kuitenkin jo metsäsuomalaisten lähtösijoilla Keski-Suomessa.


Tanssin korvaamista tanhulla ehdotti Lauri Kettunen vuonna 1909. Hänen tarkoituk­se­naan oli saada tanhusta yleisnimitys kaikelle tanssille, mutta se vakiintui lopulta tarkoittamaan lähinnä kansantanssia, jonka se sanana korvasi pitkään monessa yhteydessä. Lisäksi kaunokirjallisuudessa tanhu on karkelon tapaan esiintynyt tanssin synonyymina.


Tanhu - tai harvemmin kansantanhu - pysyi hyvin laajassa käytössä aina 1980-luvulle asti, jolloin kansantanssi alkoi taas sanana yleistyä. Tanhua alettiin tuolloin jossain määrin vieroksua erityisesti uusia koreografioita harrastavissa piireissä, koska sillä katsottiin olevan yleisessä kielenkäytössä negatiivinen leima. Nykyään tanhuksi kutsutaan lähinnä ns. perinteistä kansantanssia, joka noudattaa enemmän tai vähemmän tarkasti tanssin julkaistuja perinnedokumentteja.


Tanhu on siis joutunut suurelta osin väistymään tanssin edessä julkisesta puhetavasta samalla tavoin kuin hyppy ja karkelokin tai vaikkapa kisa ja leikki, jotka nekin ovat viitanneet jollain lailla tanssin tapaiseen toimintaan. Nimitysten moninaisuus ja monimerkityksisyys kuitenkin paljastaa jotain paritanssien valtakautta edeltäneestä tanssikulttuurista: tanssi ei liene tuolloin ollut erillinen ilmiö, vaan se kytkeytyi hyvinkin kiinteästi muuhun kulttuuriin. Musiikin tahdissa ja kenties ilman musiikkiakin hypättiin, karkeloitiin, juostiin ja kisattiin. Ei ollut olennaista, mihin tanssi loppui ja mistä jokin muu alkoi.


Hyvin pitkälle käsitykset vanhempien termien sisällöstä eri aikoina perustuvat kuitenkin olettamuksiin. Tutkijat ovat kyllä viitanneet niiden käyttöön eri yhteyksissä, mutta laaja-alainen selvitys vanhasta tanssiterminologiasta odottaa vielä tekijäänsä.




Lähteet




Agricola, Mikael 1987. Mikael Agricolan Teokset II Se Wsi Testamenti 1548. Porvoo.

Aronen, Juha-Matti 2000. Kangasalan tanssi: tutkimus läntisen Sisä-Suomen kansanomaisista tansseista 1700-luvun lopusta toiseen maailmansotaan. Folkloristiikan pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto.

Biblia, Se on: Coco Pyhä Ramattu Suomexi 1642. Stockholm.

Hoppu, Petri 2003. Dans i den första finska bibeln. Folkdansforskning i Norden 26.

Kettunen, Lauri 1909. Ovatko suomalaiset entisaikoinakin "tanssineet"? Virittäjä 13, 69.


K.-H. 1903. Mistä syystä tanssi vetää nuorisoa puoleensa. Pyrkijä (5).


Kuusi, Matti 1985. Perisuomalaista ja kansainvälistä. SKS: Helsinki.


Laakso, Johanna 1999. Vielä kerran itämerensuomen vanhimmista muistomerkeistä. Virittäjä 103 (4), 531–555.


Lehikoinen, Laila & Kiuru, Silva 1991. Kirjasuomen kehitys. Helsinki: Helsingin yliopiston suomen kielen laitos.


Lizelius, Antti 1912. Vuoden 1780 paikoilta. Suomalaisten entisestä pakanallisesta jumalanpalveluksesta ja taikauskosta, Antti Lizeliuksen kirjoittamasta ”Tiedustuskirjasta” Mynämäen pitäjän entisyydestä. Teoksessa Suomenkielisiä historiallisia asiakirjoja Ruotsin vallan ajalta (vuosilta 1548-1809), toim. Kustavi Grotenfelt. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 130. Helsinki: SKS.

Luther 1545. 1545 Die Ganze Heilige Schrift Luther Bibel. 


Malmi, Viola 1993. Karjalaisen kansantanssin lähteillä. Helsinki: VSL.


Pirinen, Kauko 1979. 1500-luvun aatevirtausten tulo Suomeen. Teoksessa Suomen kulttuurihistoria I. Porvoo.


Pulkkinen, Paavo 1986. Kalevala kirjasuomen sanaston lähteenä. Virittäjä 90 (3), 278–305. 


Rausmaa, Pirkko-Liisa 1992. Rituaalitanssit Suomessa. Musiikin suunta 14 (4), 62–75.

Reinholm, H.A. 1850. Ilokas, taikka Suomen kansan ajanviettoja (julkaisematon käsikirjoitus). Museovirasto. H.A.Reinholm 35-42:4.

Suomi, Vilho 1979. Suomenkielisen kirjallisuuden synty Abckiriasta Coco Pyhään Raamattuun. Teoksessa Suomen kulttuurihistoria I. Porvoo.


Tampere, Herbert 1975. Eesti rahvapillid ja rahvatantsud. Tallinn: Eesti Raamat.


Vilkuna, Kustaa 1950. Vuotuinen ajantieto. Helsinki: Otava.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti