Minä ja kansallispuku

Aloittaessani kolmetoistavuotiaana tanhuharrastuksen opin heti kansallispuvun voimakkaan symbolisen merkityksen kansantanssille. Kansallispuku oli tuolloin ennen kaikkea tanhupuku, univormu, jonka avulla pystyin ilmaisemaan kuulumistani kansantanssijoiden yhteisöön. Muistan ylpeyteni ensimmäisestä puvustani ja sen, kuinka uuteen ryhmään tullessani halusin hankkia uuden samanlaisen kansallispuvun kuin muillakin. Kansallispuku oli konkreettinen manifestaatio siitä, mitä halusin olla.

Yliopisto-opintojeni myötä asenteeni kuitenkin muuttui nopeasti, kun tutustuin folklorismiin eli perinteen elvyttämiseen ilmiönä ja ideologiana. Näin kansallispuvun edelleen univormuna, mutta omaksumani tieto riisui siltä autenttisuuden kaavun ja toi esille voimakkaan mielikuvituksellisen ulottuvuuden, joka maantieteellisiin alueisiin yhdistettäviin asusteisiin väistämättä liittyy. Kun lisäksi tuohon aikaan eli 80-luvulla kansallispukujen ympärillä käyty keskustelu oli usein hyvin normatiivista, ohjailevaa ja välillä jopa saarnaavaa, kaltaiseni nuori vihainen mies tunsi kapinamielialan nousevan itsessään. Miten joku voi sanoa, miten saan tai en saa pukeutua? Halusin paljastaa ideologisen ”valheen”, jonka koin kansallispukuun liittyvän.

Varsin pian suhteeni kansallispukuun muuttui kuitenkin uudestaan. Muistan Heikki Laitisen sanoneen joskus 90-luvun alkupuolella, kuinka kansallispuvun merkitys ei ole niinkään kansallisena symbolina tai univormuna vaan ennen kaikkea siinä, että se materialisoi menneen ajan pukukulttuuria meidän aikaamme. Tällaisten ajatusten myötä kansallispuku ei enää ollut minulle tanhupuku vaan aloin ymmärtää sen itseisarvon. Aloin lukea kansallispuvuista yhä enemmän ja huomasin, että kansallispukuaatteesta ja sen taustalla olevista kansanpuvuista paljastui aina vain kiehtovampia tarinoita, joissa ideologiat ja materiat kietoutuivat toisiinsa. Ymmärsin paremmin, että puvuilla ja niiden osilla oli historiansa ja ne kiinnittyivät tiettyyn aikaan. Samalla minulle kirkastui entistä paremmin myös se, että koko ajatus kansallisesta puvusta oli historiallinen ja se perustui tietyntyyppiseen näkemykseen kansallisuuden representoinnista.

Kohdallani tieto ei lopulta lisännytkään tuskaa, vaan se päinvastoin herätti yhä enemmän kiinnostusta asiaa kohtaan, ja nyt tilanne onkin sellainen, että vuosien haaveeni uudesta puvusta on toteutumassa. Taustalla on voimakas symbolinen yhteys äitini kotipaikkakunnalle Sortavalaan, jonka puvun kankaat ostin viime kesänä. Symbolinen ulottuvuus ei kuitenkaan ole koko totuus, vaan minua kiehtoo myös ajatus päälläni olevasta puvusta, jonka kuosit, leikkaus ja värimaailma ovat erilaisia kuin nykyajan vaatemaailmassa. Pukuni ei ole iätön ja autenttinen, vaan se ilmentää fantasian, materian ja historiallisen todellisuuden kietoutumista yhteen esteettisesti ihastuttavalla tavalla. Seuraavaa kansallispukujen tuuletusta odotellessa!

Tanhuviesti 60 (3), 29, 2017.

Tanhu sanojen vankina

Eräs viime kuntavaalien uutispommeista saatiin kuulla, kun kaustislainen ehdokas vaati pontevasti, ettei kunnan enää tulevaisuudessa pitäisi myöntää rahaa tanhulle. Lausunto synnytti melkoista hämminkiä ja polemiikkia, ja sen seurauksena alettiin kaivelemaan, kuinka paljon sille tanhulle sitten rahaa on myönnetty. Ei liene yllätys, ettei kyseisillä summilla pelastettaisi minkään kunnan rahoja, kun ne eivät riittäisi edes kunnanvaltuuston pullakahvien kustantamiseen vuositasolla. Kansantanssi kuitenkin tuntuu olevan niin poliitikkojen kuin muiden julkisuuden henkilöiden silmätikkuna aina, kun siihen on sopiva tilaisuus. Vasta muutama vuosi sitten pääministeri vaati kansantanssin rahoituksen lopettamista, ja suositussa radio-ohjelmassa kansantanssille naurettiin yhdessä oikein olan takaa. Vitsi mikä vitsi.

Mikä sitten tanhusta niin mieluisan hyökkäysten kohteen? Mistä nämä hyökkääjät tai ivaajat oikein puhuvat tai luulevat puhuvansa? Tanhuun on terminä ja käsitteenä latautunut runsaasti erilaisia merkityksiä, jotka eivät ole meidän kansantanssijoiden kannalta kaikkein mairittelevimpia. Tanhu nähdään valitettavan monessa yhteydessä naiivina ja säälittävänä ilakointina, joka kuuluu menneeseen maailmaan, ja siksi sen vähättelyn ajatellaan saavuttavan suosiota suuren yleisön keskuudessa. 

Reaktiona tällaiseen ajatteluun osa kansantanssin harrastajista pyrki joitakin vuosikymmeniä sitten ohjaamaan merkityksenantoa positiivisempaan suuntaan suosimalla keskustelussa tietoisesti kansantanssia tanhun sijaan. Ajateltiin, että merkitykset liittyvät sanoihin, ja sanan poistamalla myös sen negatiiviset merkitykset katoaisivat. Valitettavasti maailma on sanojen vankina, eikä yhden sanan korvaaminen toisella muuta ilmiötä muuksi, eikä niin tapahtunut tässäkään tapauksessa. 

Palataan kuitenkin Kaustiselle. Sen sijaan että paikalliset tanhuajat olisivat hiljaa hyväksyneet itseensä kohdistuneen iskun, he iskivät takaisin. Tanhuajat nousivat puolustamaan toimintaansa eivätkä hyväksyneet siitä esitettyjä virheellisiä väittämiä. Sanojen merkityksiä voidaan muuttaa, jos ne yhdistetään toimintaan, ja näin tapahtui Kaustisella. Kansantanssijatkin voivat nousta barrikadeille saadakseen äänensä kuuluviin, sillä meidän toimintamme on arvokasta ja tärkeää. Ja sieltä barrikadeilta me voimme julistaa, että kaikkea pitää kokeilla, tai jos ei mitään muuta, niin ainakin tanhuja!

Tanhuviesti 60 (2), 17, 2017.

Historiankirjoituksen loppuko?

Muutama vuosikymmen sitten osallistuin useisiin tilaisuuksiin, joissa pohdittiin kansantanssin tilaa ja tulevaisuutta. Nuo keskustelut olivat usein kiihkeitä ja tunteita nostattavia, ja niihin osallistuneilla oli yleensä voimakkaat näkemykset aiheista. Yhdessä näistä tilaisuuksista eräs läsnäolijoista totesi suomalaisen kansantanssin olevan niin perusteellisesti tallennettu silloisiin julkaisuihin, ettei sen lisätutkimusta enää oikeastaan kaivattu. Kaikki olennainen tanssiperinteestä oli sanottu Tanhuvakassa. Nuorena opiskelijana olin pöyristynyt tällaisesta näkemyksestä, mutta en silloin osannut sanoa mitään painavia vasta-argumentteja. Puheenvuoro jäi kuitenkin painamaan minua.

Viime Folklandian Purpuri-kirjan julkistamistilaisuudessa nämä sanat palasivat mieleeni. Jos kansantanssista kaikki olisi jo sanottu, miksi julkaista uusi, selvästi muokattu painos vain kahdeksantoista vuotta ensimmäisen jälkeen. Eikö vuonna 1999 jo sanottu kaikki olennainen purpurista? Tilaisuuden keskusteluissa ilmeni, ettei näin ole: purpurista riittää asiaa vielä pitkään toisenkin painoksen jälkeen. Tämän pitäisi olla itsestään selvää, sillä mikään historiankirjoitus ei ole objektiivista, tapahtuneiden tosiasioiden dokumentointia. Itse asiassa historian jatkuva uudelleen kirjoittaminen on välttämätöntä, koska historiankirjoituksella on tapana kanonisoitua: vakiintua hyväksytyiksi totuuksiksi sisällyttämisen ja poissulkemisen kautta. 

Kansantanssien kaanonit ovat tyypillisiä kaikkialla maailmassa, ja monet niistä muotoutuivat joko tietoisesti tai tahattomasti 1900-luvun alkupuolella. Ne ohjaavat nykyäänkin yleistä näkemystä kansantanssissa luomalla siitä stereotyyppisiä käsityksiä, eikä siinä sinänsä ole mitään pahaa. Kuitenkaan historiankirjoituksen kannalta kaanoneita ei voi pitää ikuisina, vaan ne ovat aina sidoksissa siihen todellisuuteen, jossa ne ovat syntyneet. Tästä syystä historiantutkimus on jatkuva prosessi, jossa samoja aiheita tarkastellaan uusista näkökulmista usein myös uuden ja laajemman aineiston kautta. 

Purpuri-kirja on erinomainen ja suomalaisessa kansantanssintutkimuksessa myös harvinainen esimerkki historiankirjoituksen prosessiluonteesta. Purpurit ovat kiehtova ilmiö, jolla on ollut merkittävä rooli monessa paikallisyhteisössä Länsi-Uudeltamaalta aina Tornionjokilaaksoon asti. Emme varmasti koskaan pysty ymmärtämään niiden merkitystä kaikessa laajuudessaan, mutta uudet aineistot ja vanhojen aineistojen uudet tulkinnat avaavat niihin uusia näkökulmia. Samalla ymmärrämme hieman paremmin sitä, miten 1800-luvun ja 1900-luvun alun kyläyhteisöissä sosiaalisia suhteita rakennettiin monimuotoisen ja –mutkaisen liikkeellisen ja tilallisen organisoinnin kautta. Ja mikä parasta: emme vain ymmärrä, vaan tanssimisen kautta saavutamme myös nautinnollista ruumiillista kokemusta siitä, mitä tällainen sosiaalisen todellisuuden rakentuminen on voinut olla. Ei muuta kuin ”turkki nurin” ja seuraavaa purpurikirjaa odottelemaan!

Tanhuviesti 60 (1), 17, 2017.

Kulttuurin vaikeudesta

Suomalaisessa mediassa on viime aikoina saanut julkisuutta Saara Aallon menestys brittiläisessä Talent-kilpailussa, eikä vähiten hänen geishaparodiaesityksensä, joka on nostanut esiin keskustelun kulttuurisesta omimisesta tai hyväksikäytöstä. Tyypillisesti keskustelu on keskittynyt Aallon omiin tarkoitusperiin ja siinä on korostunut, ettei hän ole tahtonut loukata japanilaisia. Näin varmasti onkin, mutta sama argumentti on toistunut monessa muussa tapauksessa esimerkiksi saamelaispukujen tai niitä muistuttavien asujen käytön kohdalla. Onko kulttuurinen omiminen hyväksyttävää, jos tarkoituksena ei ole loukata kohdetta, jolta tietty asia tai symboli otetaan?

Kansantanssit eivät ole sivussa keskustelusta, jota käydään eri kulttuurien välisen vuorovaikutuksen mutta myös konfliktien ympärillä. Kansantanssit ovat osa yhteiskunnallisia valtarakenteita, joiden kautta ihmisryhmien väliset suhteet määräytyvät. Ei ole samantekevää, kenen nimiin kansantanssit määritellään ja kuka niitä esittää. Anthony Shay mainitsee oivallisen esimerkin tästä kuvaillessaan sitä, kuinka Meksikon valtiollinen kansantanssiryhmä tanssii maan alkuperäisväestön tansseja samaan aikaan, kun armeijan joukot kukistavat verisesti näiden kapinaa. Valtiollisen kansantanssiryhmän päämääränä ei sinänsä ole minkään ryhmän vähättely, vaan pikemminkin näyttävä esitys. Kyse ei ole loukkaamisesta, vaan vallasta: siitä, kenellä on mahdollisuus omia toisen kulttuuria. Valtakulttuurin edustajien on moninkertaisesti helpompaa ottaa käyttöön vähemmistökulttuurien ilmiöitä kuin toisinpäin. 

Kulttuurisen vuorovaikutuksen ei kuitenkaan aina tarvitse perustua alistukseen ja hyväksikäyttöön. Kansantanssin alalla on paljon esimerkkejä siitä, kuinka tansseja opetellaan ja omaksutaan ilman, että niitä yritettäisiin omia tai parodioida. Helsingin Kansantanssin Ystävät on näyttänyt hienoa esimerkkiä siitä, kuinka kansantanssissa voidaan dialogin kautta voidaan saavuttaa molemminpuolinen kunnioitus, kun he ovat tanssineet kolttasaamelaisten katrillia yhdessä pääkaupunkiseudun kolttien kanssa. Tässä yhteistyössä kulttuurinen toimijuus on ollut koko ajan kolttien itsensä käsissä, eikä sitä ole kiistetty tai vähätelty. 

Valtaväestön edustajina meidän on usein vaikea ymmärtää, kuinka merkittävässä asemassa erilaiset kulttuuriset ilmiöt kuten puvut tai tanssit voivat olla sellaisten vähemmistöjen keskuudessa, jotka elävät jatkuvan assimilaation uhan alla. Vähemmistöille oikeus omaan kulttuuriin on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Yhteistyö kolttakatrillin ympärillä osoittaa kuitenkin, ettei vähemmistön tarvitse eristää ja museoida tanssikulttuuriaan, vaan sen on mahdollista jakaa sitä muillekin, kolttien ehdoilla. Kolttakatrilli ei ole suomalaisen kansantanssin kuriositeetti, vaan osa kolttasaamelaisten liikkeellistä ja alati muuttuvaa identiteettiä. Kuka tahansa sitä tanssiikin, koltat määrittelevät itse tanssin olemuksen, ilmenemistavat ja tulevaisuuden. Siihen heillä on täysi oikeus. 

Tanhuviesti 59 (4), 5, 2016.