Vanhimmat dokumentit
Vanhimmat tiedot tanssista Suomen alueelta tai sen läheltä löytyvät 1500-luvulta ruotsalaisen historioitsijan Olaus Magnus Gothuksen kuuluisasta Historia de gentibus septentrionalibus –teoksesta, jossa on mm. sanallinen kuvaus tanssitilaisuudesta sekä piirros ketjutanssista. Merkittävää on, että Olaus Magnus viittaa tanssikulttuurin olemassaoloon, päinvastoin kuin esimerkiksi 1700-luvun merkittävin suomalainen historiantutkija Henrik Gabriel Porthan, jonka mukaan savolaiset ja karjalaiset eivät tanssineet juuri ollenkaan, ja länsisuomalaisetkin olivat oppineet tanssimisen vasta myöhään ruotsalaisilta (1983, 81). Porthanin näkemyksissä heijastunee ajan säätyläisten tanssikulttuuri, johon esimerkiksi Olaus Magnuksen teoksessa esiintyvät tanssit eivät kuuluneet. Porthan totesi, että kartanoiden läheisyydessä nuoret omaksuivat herrasväen tansseja, mikä oli hänen mielestään poikkeuksellista (110). Kaikesta päätellen tanssimiseksi katsottava rytminen liikkuminen oli hyvin erilaista keskiajalla ja vielä 1600- ja osin 1700-luvullakin kuin se, millaisena me pidämme kansantanssia ja tanssia yleensäkin.
Olaus Magnus Gothus (2002) kuvasi omien sanojensa mukaan lappalaisten tanssia mainitussa teoksessa vuonna 1555 seuraavasti:
Niihin [pitoihin] kutsutaan pelimanneja, jotta vieraat rohkaistuttuaan innostuisivat tanssimaan (huolimatta ruokien yksinkertaisuudesta ja vahvuudesta). Tämä kannustaa elämänmyönteiseen ja iloiseen tanssiin ja laulamaan siinä välissä muinaisten sankareiden ja jättiläisten loistavista urotöistä, joita he ovat hankkineet miehisillä teoillaan.
Mutta yhtäkkiä tanssijat alkavat niiskutella ja huokailla yhdessä; sitä seuraa vaikerrus, kyyneleet ja kovaääninen huuto, ja lopuksi kaikki syöksyvät maahan. Monet ympärillä olijatkin käyttäytyvät samoin. Lopulta he nousevat ylös pelimannien kehotuksesta, käyvät miellyttävän aterian kimppuun eivätkä anna minkään laulun enää vaivuttaa itseään surumielisyyteen. (89)
On varsin kyseenalaista, onko kyse todellakin saamelaisista ja onko kuvaus totuudenmukainen. Olaus Magnuksen teosta ei voi pitää ehdottoman luotettavana historiallisena lähteenä, mutta jonkinlaista viitettä tanssikulttuurista tämäkin kuvaus antaa. "Lappalainen" ei aiemmin viitannut niinkään etnisyyteen vaan pikemminkin elinkeinoon.
Ennen paritanssien valtakautta tanssiminen liittyi hyvin moneen eri elämänalaan, eikä varsinaisesti muodostanut omaa kokonaisuuttaan: erillisiä tanssitilaisuuksia tuskin järjestettiin ennen 1600-luvun loppua, vaan tanssi liittyi erilaisiin juhliin ja uskonnollisiin tilaisuuksiin. Petrus Bång mainitsi piispantarkastuspöytäkirjassa vuodelta 1680, että vanhoja runolauluja laulettiin tuolloin vielä kisailtaessa Ruoveden ja Savon saloseuduilla osana uskonnollisia menoja. Antti Lizelius (1912) puolestaan kuvasi Mynämäen entisyyttä käsittelevässä kirjoituksessa pakanallisiin jumalanpalvelusmenoihin kuuluneen hyppyjä ja kilvoitusjuoksuja. Tanssin kaltaista toimintaa ei kuitenkaan voi alistaa pelkästään rituaalisen funktion alle, vaan sillä on varmasti ollut myös itseisarvoa. Lizeliuksen mainitsema juoksu pitkin metsiä ja niittyjä tuskin oli vain jumalanpalvelusta, vaan niihin liittynyt "hekuma" oli siinä päämääränä itsessään. On todennäköistä, että hyviin moniin yhteisöllisiin tilaisuuksiin liittyi vastaavanlaista hurmoksen ja nautinnon tavoittelua.
1600-luvun lopulla suomalaisessa tanssikulttuurissa alkoi lännestä alkaen voimakas muutos, joka jatkui hiljalleen aina 1800-luvun lopulle asti. Tuolloin keskiaikainen laulutanssiperinne, eläinaiheiset tanssit ja ylipäätään soolotanssit sekä miesten ja naisten tanssit alkoivat väistyä uusien tanssikäytäntöjen tieltä. 1600-luvulta alkaen paritanssit syrjäyttivät vähitellen lähes kaikki muut tanssimuodot, ja loppujen lopuksi pareittain, mies ja nainen, tanssimisesta tuli tanssin ihannemuoto, jonka valtakausi kesti aina 1900-luvun loppupuolelle asti. Tanssikulttuurin murros ei tapahtunut irrallisena ilmiönä, vaan se liittyi kiinteästi muuhun yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen kehitykseen. Erityisesti muutokset musiikissa ja nuorten seurustelutavoissa olivat merkittäviä tanssin kehitystä ajateltaessa: runolaulun väistyminen, riimillisen laulun ja soitinmusiikin läpimurto sekä siirtyminen perhe- ja sukukeskeisestä avioitumisjärjestelmästä nuorten omien ryhmien ohjaamaan seurustelukulttuuriin olivat osa prosessia, jossa suomalaisen talonpoikaisyhteisön sosiaalinen todellisuus muuttui ratkaisevasti.
Viimeinen suuri murros tanssimisessa tapahtui 1900-luvun aikana, erityisesti vuosisadan loppupuolella, kun yhtäältä tanssiminen laajentui kaikissa yhteiskuntaluokissa monimuotoiseksi harrastustoiminnaksi ja toisaalta pareittain tanssiminen ei enää ollut ainoa mahdollinen tanssitapa. Kun pitkään tanssi oli ennen kaikkea nuorten toimintaa vanhojen tanssiessa lähinnä vain häissä, 1900-luvulla myös vanhempi väestönosa alkoi osallistua aktiivisemmin tanssitilaisuuksiin. Lisäksi myös lapset tulivat mukaan erityisesti tanssin harrastustoimintaan. Nämä muutokset heijastavat muutosta tanssiin suhtautumisessa: tanssiin liitetty syntisyyden leima on yleisesti jäänyt pois, ja tanssista on tullut osa terveyttä ja liikunnallisuutta korostavaa sosiaalista todellisuutta.
Karkeasti paritanssin ulkopuolinen tanssikulttuuri voidaan jakaa seuraaviin kategorioihin: eläinaiheisiin tansseihin, rituaalisiin ja eroottisiin tansseihin, ammattikuntatansseihin, laulutansseihin sekä venäläisperäisiin soolotansseihin.
Eläinaiheiset tanssit
Eläinaiheisten tanssien joukossa on ainakin käytettävissä olevien tietojen mukaan suosituimpana karhutanssi, joka tunnettiin eri puolella Suomea hyvin erimuotoisena. Tietoja karhutanssista löytyy myös esimerkiksi Ruotsista ja Virosta ja laajemmin pohjoisen pallonpuoliskon alkuperäiskansoilta. Varhaisin tieto eräänlaisesta karhutanssista Suomesta on Karjaalta vuodelta 1634. Tuolloin ranskalainen masuunimestari Niclas Tryssen tuli häätaloon ratsastaen rengillä, jolla oli karhunpää päässään, kiersi rengin selässä kerran lattian ympäri ja tanssi sitten muiden läsnäolijoiden kanssa. (Gardberg 1968, 340.) Kyseessä lienee ollut ranskalainen ja keskieurooppalainen häätapa, mutta karhutanssista on tietoja häiden yhteydessä myös muualta Suomesta. Ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta Vöyristä ja Oravaisista on 1800-luvun puolestavälistä tietoja häissä tanssitusta esityksenomaisesta karhutanssista, jossa oli mukana 1–3 henkilöä, yleensä miestä. Yksinkertaisimmillaan tanssi oli improvisoitua soolotanssia, mutta usein siinä oli jonkinlainen seksuaalisia piirteitä sisältänyt juoni: tanssi päättyi usein sukupuoliyhteyden jäljittelyyn ja tanssijoiden nopeaan ryntäykseen ulos tuvasta. Tyypillistä tälle karhutanssille oli se, että tanssijat olivat pukeutuneet karhuksi: heillä oli raskaat turkit, turkislakit ja karvakintaat päällään tanssiessaan. (SLS 231.)
Italialainen aatelismies Giuseppe Acerbi (1953) näki 1700-luvun lopulla karhutanssin Tornionjokilaaksossa, mutta tämä poikkesi selvästi edellisistä: siinä kukin tanssija oli jalat ja kädet maassa liikkuen tässä asennossa musiikin mukaan. Acerbi kuvasi tanssia hyvin rasittavaksi, ja kyseessä lienee ollutkin jonkinlainen kilpailu- tai voimienosoitustanssi:
Talonpoikien tällöin esittämien erilaisten tanssien joukossa oli yksi, joka näytti erikoisen oudolta; sitä sanotaan seudulla ’karhuntanssiksi’. Mies pitää käsiään maassa ja samalla kannattaa itseään jaloilla, niin että hänen ruumiinsa on vaakasuorassa aivan kuin karhun tai muun eläimen, joka kulkee nelin jaloin. Pysyen koko ajan tässä asennossa hän alkaa tanssia, ja kaikki hyppynsä ja loikkauksensa hän yrittää tehdä soiton mukaan, joka on sävyltään hyvin alkukantaista. Tanssin suoritus käy ankarasti voimille, sillä miehen on vaikea jatkaa sitä kauemmin kuin kolme neljä minuuttia, ilman että hiki alkaa virrata hänen kasvoiltaan. Se on kuitenkin tavallaan hyvää käsivarren lihasten harjoitusta ja niin muodoin erittäin hyödyllistä tämän seudun asukkaille, joilta koskien nouseminen kesäisin vaatii ankaria ponnistuksia ja suurta lihasvoimaa. (142.)
Karhutanssissa ei ollut kyse yhtenäisestä tanssimuodosta, vaan samalla nimellä tunnettiin hyvin erilaisia ja eri ajoilta peräisin olevia tansseja. Mahdollisesti jotkut karhutanssien piirteet voivat olla hyvin vanhoja, mutta niissä oli varmasti myös ulkomaisia vaikutteita, joista osa oli melko nuori: 1800-luvulta on tietoja karhutansseista, joissa jäljiteltiin kyseisellä vuosisadalla markkinoilla kuljettajiensa kanssa kierrelleiden kesyjen karhujen liikehdintää. Toisaalta karhunpeijaisnäytelmiin on useiden tutkijoiden mukaan liittynyt tanssia, vaikka tästä onkin varsin niukasti tietoa: tämänkaltainen tanssi lienee alkuperältään hyvin vanhaa. (Rausmaa 1992.) Karhunpeijaisiin liittyvä kalevalamittainen runo löytyy piispa Petrus Bångin prof Brunnelille lähettämästä kirjeestä vuodelta 1675 otsikolla "Björnwissa":
Waimo caunis -
Ehtola hywä emänd’
Tule saalis käandämän
Wastan miestä pytänytt’
Urosta anelewat’!
Tapiatar tarcka waimo,
Hongas ehtosa emänd’,
Juo medzän mesipicari
Neidzen Nejen cainaloita;
Älwös juowo miehen werta,
Suo sieldä pytäjäs,
Miellystä metzistöstä,
Tarcasta Tapialasta,
Aina aldiaisten hawoin,
Culdaisesta Culdalasta.
Tulwo tuolda pytäjäs,
Cuin minä sinua hihdän:
Sulin suuta andaman,
Käsin kättä pistämän!
S?tä mä sinun ottelen,
Medzäisestä mättähästä,
Siwaiselda Neitiseldä,
Ainoaiseld’ andajalda,
Siehen mä sinun lopetan.
Tulwo culdainen emändä,
Tulwo cullat ottaman,
Hopiat wahettaman;
Mull’ on cullat colminailet,
Hopiat monem muotoiset:
Yhdet tuoto Saxan malda,
Toiset tuotu Wenäjäldä,
Colmannet etc.
Näillä minä sinun Eucko lohduttelen.
(Rusko & Ihalainen 2005, 21.)
Juho Karhu keräsi 1900-luvun alkupuolella Mäntyharjun Partsinmaalta tietoja tanssimisesta karhunmetsästykseen liittyen:
Kun väkijoukko oli kokoontunut kaadetun karhun ympärille, ottivat miehet kontistaan pienet puiset tynnyrinmuotoiset viinalekunsa, joista ryypättiin kaatajan kunniaksi. Samalla alkoivat miehet tanssittaa kuollutta karhua ja laulaa.
Kuule metsän kuningas,
Harmaa hapsi metsän haltia!
Luulit kaiken karjan kaatavasi,
Vaan kaaduit itse kantapäiltäs.
Nyt ei noidan nuoli
Ei katehen kaakatos.
Kun kuolleen karhun tanssittaminen oli lopetettu, alettiin kuljettaa sitä kylään kaatajan kotiin. Kaataja oli sen etuoikeutettu saamaan kotiinsa. Taloon saavuttua alkoivat miehet nylkeä karhua ja valmistaa karhusopan seuraavaksi aamuksi. Silloin aamulla kokoontui koko kylän väki viettämään karhunpeijaisia. Siinä luettiin runoja, laulettiin lauluja ja ylistettiin karhun kaatajaa. (SKS J. Karhu I:3236.1936.)Myöhemmin tanssi jatkui peijaisissa:
Peijaisissa jäi erityisesti mieleeni karhutanssi, jota tanssivat suomenniemeläinen Kolmsoppi, jota sanottiin oikein karhuntappajaksi ja sotilaitten komentaja ja kahden kesken. Tanssi oli sellaista juopuneitten jalkojen tömistämistä, käsien korvalle nostamista, pyörimistä, j.n.e. karhun erilaisten liikkeiden matkimista. Kaadettu karhu oli eteisessä. Myöhemmin kantoivat sen pöydän taa istumaan. Karhuntappajat kustansivat kestit. Tämä tapahtui noin 45 vuotta sitten. (SKS J. Karhu I:3291.1936.)
Peijaispäivänä vietiin vielä karhun pääluu saareen, jossa se ripustettiin petäjän oksaan. Seurueeseen kuuluneet miehet kiersivät piirissä tätä petäjää ja lauloivat. (SKS J. Karhu I:3236.1936.)
Muista eläinaiheisista tansseista on tietoja huomattavasti vähemmän: jonkin verran eläinten imitointia on liittynyt myös paritansseihin, esim. Kråkedansin Raippaluodosta (Heikel 1938, 386–387) tai Korpinpolska Savosta ovat tällaisia. Iisalmen talvikäräjien pöytäkirjasta vuodelta 1679 puolestaan löytyy mielenkiintoinen maininta tanssiesityksestä, jossa kaksi miestä tanssi "kalkkkunaleikin", jonka Ilkka Mäntylä (1969, 163) tulkitsee kalkkunoiden parittelutanssiksi. Miehet esiintyivät arvovaltaiselle yleisölle, joka palkitsi heidät suosionosoituksilla ja viinaryypyillä, mutta lopulta he päätyivät käräjille tapahtuman vuoksi:
Ensin he [Pekka Hyvärinen ja Pekka Kähköinen] tanssivat ja hyppivät ympäriinsä lattialla. Sitten he laskeutuivat lattialle nelinkontin ja kuopivat, kuten kalkkunat, ja nousivat vuorotellen toistensa selkään. He nousivat taas ja tanssivat, ja isäntä Niilo Laurinpoika haki pikarin paloviinaa, antoi sen heille ja sanoi: Eikö kalckunat wettä Janowat? Pekka Kähköinen oli ottanut yhden ryypyn, mutta Hyvärinen ei. sitten he olivat toisen ja kolmannen kerran leikkineet samaa leikkiä, eikä Pekka Kähköinen suurestikaan sen aikana valittanut, kuten hyvin voidaan todistaa. Todistajat kertoivat, että isäntä Niilo Laurinpoika oli kutsunut Pekka Kähköisen ulos pirtistä, missä hän oli istunut ryyppäämässä, ja sitten he olivat rakuuna Pekka Hyvärisen kanssa leikkineet ensimmäisen leikkinsä, nousseet hyppimään ja tanssimaan. Sitten he juottivat toisilleen paloviinaa, ja kaikki, jotka tuvassa olivat, hymyilivät heille. Sen jälkeen he taas puhuivat keskenään, että heidän pitäisi leikkiä sama kalkkunaleikki toiseen kertaan. Ensin he tanssivat lattialla ympäri, sitten he kävivät nelinkontin lattialle niin kuin kalkkunat siipineen. Rakuuna Pekka Hyvärinen nousi toisen selkään ja alkoi polkea. Pekka Kähköinen, joka oli alapuolella, sanoi: Älä coira cowaa paina, minä wanha mies olen. Sitten he nousivat heti lattialle, tanssivat jälleen ja taputtivat toisiaan hiljaa korvalle, ensi Hyvärinen Kähköistä ja sitten Kähköinen häntä takaisin ilman mitään vihaista tai toraista ajatusta, ja siten he lopettivat leikin kumpikin kumartaen voudille ja muille, jotka tuvassa olivat. (Mäntylä 1969, 164.)
Erilaiset eläinaiheet ovat olleet suosittuja varsinkin liikunnallisissa laululeikeissä. Näihin leikkeihin on liittynyt usein voimakkaita fyysisiä piirteitä, jopa kamppailua. Eläinhahmoja on voinut olla yksi yhden leikkijän esittämänä, tai sitten kaikki leikkijät ovat esittäneet eläimiä, yleensä kahta erilaista, jolloin kyse on ollut vuorolaululeikistä.
Yhden eläinhahmon leikkejä ovat Orosilla, Sikasilla ja Hirvisillä, joiden leikkitavat muistuttavat hyvin paljon toisiaan ja jotka ovat ilmeisen vanhoja leikkejä, vaikka ne lienevät kuitenkin alkuperältään erilaisia. Näissä leikeissä eläinhahmo on piirin keskellä. Orosilla- ja Sikasilla-leikeissä piiri kuvaa aitausta, josta eläin yrittää päästä yli tai läpi. Orosilla-leikissä hänellä on tässä apunaan toinen leikkijä, hevosen etsijä. Hirvisillä-leikissä toinen leikkijä on metsästäjä, joka yrittää saada hirveä kiinni, ja hänellä voi olla vielä yksi leikkijä apurina, “koirana”. Piirissä seisovat auttavat joko hirveä tai metsästäjää päästämällä toisen helposti läpi mutta estämällä toista. Yhteistä kaikille on myös se, että laulu on johdanto leikille, ja varsinainen toiminta tapahtuu vasta laulun loputtua. Vuorolaululeikkeihin kuuluvat kahden eläinhahmon väliset kamppailuleikit. Eri puolella Suomea on tunnettu Hanhisilla-leikki, jossa leikkijät ovat hanhia ja joutsenia. Alussa joutsenia on vähemmän, yleensä kaksi, mutta leikin kuluessa he pyydystävät leikkijöitä joukkoonsa. Hanhista yksi on usein emohanhi, joka jää viimeiseksi. Samanlaisesta leikistä on Eljas Raussin kuvaus 1840-luvun Virolahdelta nimellä Haukkasilla, jossa hahmot ovat haukkoja ja kanoja. (Rausmaa 1984.)
Vuotuisjuhlat, rituaalit ja erotiikka
Eläinaiheisia tansseja lähellä olivat myös monet tanssinäytelmät, joissa esiintyjät olivat pukeutuneina erilaisiin roolihahmoihin. Ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta on tietoja mahdollisimman vastenmielisen näköiseksi puetusta skråbock-hahmosta, joka kulki häissä vieraiden joukossa näitä kiusoitellen ja joskus myös näiden kanssa tanssien (SLS 231). Viimeisimpinä tanssinäytelmät säilyivät joulunaikana, erityisesti tapaninpäivänä: joulunajan roolihahmoina oli jouluämmiä, nuuttipukkeja ja tapaninajajia, jotka kulkivat talosta toiseen esittäen näissä pieniä draamallisia kokonaisuuksia, lauluja ja tansseja.
Monet jouluajan juhlinnan piirteet olivat peräisin varhaisemmalta syksyltä sadonkorjuujuhlista, ja tanssi näyttäisikin liittyneen usein maanviljelijäväestön vuodenkierron taitekohtiin. Eri puolilta Suomea on joitakin tietoja tansseista, joita on tanssittu esimerkiksi keväällä toukotöiden alkaessa: tällaisia tansseja olivat esimerkiksi vanhaa leipää Juvalla sekä Säkylästä soolotanssina tunnettu tarikko, jota tanssittiin muinakin maanviljelysvuoden merkkipäivinä. Sääksmäen Ritvalassa nuoret tytöt kulkivat laulavana kulkueena pitkin kylän peltoja helatorstain ja helluntain välisen ajan, ja tämän tavan sanottiin turvaavan peltojen kasvun. Inkerinmaalta on puolestaan tietoja niin maanviljelykseen kuin karjanhoitoonkin liittyneestä tanssimisesta, ja joissakin tapauksissa juhlintaan kuului täälläkin naamioitumista. (Rausmaa 1992.)
Samaan maanviljelykulttuurin rituaaliseen yhteyteen on luettu myös useita seksuaalisia piirteitä sisältäneitä tansseja, vaikka läheskään aina näissä tuskin on ollut kyse rituaaleista: pikemminkin eroottisesta leikittelystä ja kiusoittelusta. Suurin osa tämäntyyppisistä tansseista kuten sääminkiläinen Tiiroo (SKS Sääminki. Pulkkinen 188. 1914) ja Kannaksella tunnettu Pukkitantsu (SKS Uusikirkko Vl. Paulaharju 2242. 1905) olivat miesten tansseja, mutta jonkin verran tunnetaan myös miesten ja naisten pareittain tanssimia tansseja. Tyypillistä näille tansseille oli keskivartalon ja lantion liikuttaminen sekä eroottisten eleiden suorittaminen. Tiedot näistä tansseista ovat pääosin peräisin 1800-luvulta ja 1900-luvun alusta, joten niiden iästä ei voida olla kovin varmoja.
Myös nuoremmasta tanssiperinteestä, esimerkiksi 1800-luvun paritansseista, löytyy vastaavanlaista liikehdintää ja elehtimistä. Erityisen paljon tällaisia piirteitä on polkkatansseissa, esimerkiksi tansseissa Tupsunjuureen (SKS Ulvila. Harju 2935. 1938 (1936)) ja Pikkunen Matti (SKS Nakkila. Harju 2958), ja niitä tanssivat useiden tietojen mukaan vain miehet. Naisten tanssimia eroottisia tansseja tunnetaan hyvin vähän: merkittävin poikkeus on Nakkilasta tallennettu tieto Krookeltussu-tanssista, joka oli ilmeisesti nimenomaan naisten tanssi (SKS Nakkila. MV 48-50. Koivisto 13, 55. 1966).
Aivan oman ryhmänsä muodostaa lisäksi Vanhapiika-tanssi, jota tanssittiin paitsi paritanssina myös naisten ryhmä- tai soolotanssina. Tietoja tanssista on eniten Länsi-Suomessa, jossa se oli lähes poikkeuksetta pelkästään naisten tanssi. (Kari & Rausmaa 2006.) Vanhapiika-tanssissa ei ole samanlaista suorasukaista erotiikkaa kuin edellä mainituissa tansseissa, mutta siinä on sukupuolisuuteen liittyvää yhteiskunnallista satiiria.
Ammattikuntatanssit
Miekka- ja kaaritanssi (Olaus Magnus 1555)
By Olaus Magnus - http://www.thearma.org/essays/Fabris_the_Assassin.htm, Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=31689235
Selkeästi oman ryhmänsä muodostavat Euroopassa keskiajalla yleiset miesten ase- ja ammattikuntatanssit, jotka kotiutuivat myös Suomeen, vaikkakin täällä niistä tuli ajan myötä yleisruotsalaiseen tapaan erityisesti koululaisten perinnettä. Olaus Magnuksen teoksesta löytyvät miekka- ja kaaritanssien sanalliset kuvaukset ja piirros niiden tanssimisesta. Olaus Magnuksen kuvaukset sijoittuvat Ruotsiin, mutta useat muut myöhäisemmät dokumentit osoittavat sen, että ainakin kaaritanssi oli Suomessakin tunnettu. Miekka- ja kaaritanssi olivat rakenteiltaan siinä mielessä samankaltaisia, että niissä käytetyillä välineillä oli keskeinen rooli koreografiassa. Välineet viittasivat keskiaikaisiin ammattikuntiin: miekat kuuluivat seppien ja kaaret tai vanteet tynnyrintekijöiden tanssiin.
Teinien tynnyrinvannetanssi
Nimiösivu Johan Lindellin vuonna 1776 toimittamassa Piae Cantiones –laitoksesta "Cantilenarum Selectiorum Editio Nova" (Laaksonen 2006)
Suomessa kaaritanssia tanssittiin Piae Cantiones –laulujen säestyksellä kaupunkien triviaalikouluissa 1800-luvun puoleenväliin asti (Anon. 1910, 296–297). Vanhimmat tiedot siitä teinien tanssina ovat 1700-luvulta Oulusta ja Porista (Stenberg 2014). Vuonna 1900 se elvytettiin Porvoossa, jossa paikallisen lyseon oppilaat esittivät sen Porvoon museoyhdistyksen juhlassa sinä muodossa kuin sitä oli tanssittu yläalkeiskoulussa Loviisassa ja sittemmin Porvoossa, jonne koulu myöhemmin muutti (Hollmerus 1902, 25). Viime vuosikymmeninä tanssia ovat esittäneet Jyväskylän yliopiston etnologian opiskelijat. Eräs heistä, Antti Kiviranta (2012) kuvaa artikkelissaan Mikä on kaaritanssi? tanssin kulkua seuraavasti:
Ensimmäisessä osassa laulun Ecce Novum Gaudium tahdissa kävellään ensin jonossa lavalle ja muodostetaan myötäpäivään pyörivä piiri. Jonossa toiseksi viimeisellä on kädessään ylimääräinen kaari, jonka hän piirin muodostuttua pyöräyttää jonon ensimmäiselle, jolloin kaaret muodostavat suljetun piirin. Säkeistöjen aikana tehdään myös kaaren ylityksiä: tanssijat laskevat kaaret piirin keskusta kohti ja käsiä irrottamatta astuvat edessänsä olevan kaaren ylitse. Neljän askeleen aikana kaaret on taas nostettu ylös ja kävely piirissä jatkuu.
Toisen osan ja Angelus Emittur -laulun alkaessa piirin ensimmäinen pari nostaa yhteisen kaarensa korkealle portiksi, jonka piirin vastakkaisella puolella oleva pari alittaa yhteistä kaartaan kantaen. Portin alittava pari kääntyy seläkkäin myös oman kaarensa alta ja nostaa sitten kaarensa ylös niin, että he kuljettavat kaarensa lopulta ensimmäisen portin ylitse. Muut parit seuraavat portin alittavaa paria ja vetäytyvät piirin katkeamatta takaisin aloituspaikoilleen piiriin. Riippuen tanssijoiden määrästä ja laulun pituudesta muut parit nostavat vuorollaan kaarensa ylös portiksi, jonka vastakkainen pari alittaa.
Viimeiseksi soi In Stadio Laboris jota ennen jonon ensimmäinen pyöräyttää kaarensa takaisin toiseksi viimeiselle: piiristä tulee taas jono. Tanssijat kiertävät piirissä kerran myötäpäivään, jonka jälkeen jonon ensimmäinen pari kääntyvät kasvokkain ja pysähtyvät pitäen kaarta taas korkealla. Seuraava alittaa kaaren ja kääntyy vasemmalle ensimmäisen viereen. Tanssijat asettuvat pariensa kanssa kasvokkain niin, että kaaret muodostavat holvikujan. Viimeisen päästyä paikalleen ensimmäinen alittaa holvin ja jono seuraa häntä taas myötäpäivään. Laulun päättyessä tanssijat poistuvat lavalta jonossa. (35)
Angelus emittur kahdeksalla tanssijalla. I-pari nostaa kaaren portiksi jonka II-pari alittaa. Jokainen pari nostaa portin vuorollaan. (Kiviranta 2012.)
Ammattikuntatansseja lähellä on myös soolotanssi, joka tunnetaan nimillä tikkuristi, ristipuikko, ristupäre ja Ruotsissa sekä Suomen ruotsinkielisillä alueilla skinnkompass, sinkapass, sinkelipas. Tanssin eri toisinnoille on tyypillistä se, että siinä hypellään kahden ristiin asetetun kepin tai maahan piirretyn ristin päällä. Ernst Klein (1929) selvitti tanssin alkuperän 1900-alussa: hänen mukaansa kyse on renessanssin soologaillaredsta, jonka askelikon nimitys les cinque pas muuttui mainituissa kansanomaisissa muodoissaan Ruotsissa koko tanssin nimeksi. Toisaalta tanssi muistuttaa myös eurooppalaista miekkatanssia erityisesti siinä muodossa, jossa sitä tanssitaan edelleen Skotlannissa (esim. MacNab 1961). Vanhin maininta tanssista Ruotsin ja Suomen alueelta on vuodelta 1649 J.P. Chronanderin Turussa julkaistusta näytelmästä Bele-Snack: "Läder Pijskan menar Jagh, Jagh skal komma Käringen til at Dantza Sinckapaß för Migh, fast Tänderna skaldra och Bwken slanckar" (131). Tikkuristi yleistyi niin Ruotsissa kuin Suomessakin hyvin laajalti, ja tietoja siitä on aina Itä-Karjalaa myöten.
Laulutanssit
Laulutanssit liittyvät laajempaan eurooppalaiseen keskiajan tanssikulttuuriin, ja myös ne muodostavat varsin kirjavan kokonaisuuden suomalaisessa perinteessä. Muihin vanhoihin tanssimuotoihin verrattuna laulutansseista on säilynyt jonkin verran enemmän tietoja erityisesti Karjalan kannakselta ja Inkerinmaalta, jossa ne säilyivät käytössä paikoin 1900-luvun alkuun asti. Keskiajalla ketju- ja piiritanssit olivat yleisiä eri puolella Eurooppaa, ja ilmeisesti tämä traditio kulkeutui myös Suomeen jossain vaiheessa. Kuitenkin tämänkaltaisten yksinkertaisten tanssimuotojen kohdalla on voinut tapahtua myös rinnakkaista kehitystä: piirit ja ketjut on varmasti tunnettu jo kauan aiemmin Suomessakin, mutta kenties eurooppalainen vaikutus näkyi jonkinlaisena muotojen vakiintumisena. Vaikka kyseessä ei ollutkaan vielä paritanssin kaltaisen selkeän tanssikulttuurin syntyminen, tanssiminen ja sen muodot ymmärrettiin jo omalaatuiseksi ilmiökseen. Kuitenkin eri tiedot osoittavat, että esimerkiksi tanssin ja laulun välillä ei välttämättä ollut suurta eroa: laulettaessa saatettiin seistä piirissä kädet käsissä liikkumatta tai liikkuen vain hyvin pienin askelin. Laulamiseen liittyi hyvin usein liike ja tanssimiseen lähes aina laulu.
Ketjutanssi (Olaus Magnus 1555)
By Olaus Magnus - "Historia de gentibus septentrionalibus", book 4 - retrieved from Lars Henriksson's clipart collection, descriptions used with permission, Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=4695740
By Olaus Magnus - "Historia de gentibus septentrionalibus", book 4 - retrieved from Lars Henriksson's clipart collection, descriptions used with permission, Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=4695740
Suomessa laulutanssit liittyivät paikalliseen lauluperinteeseen eli kalevalamittaiseen lauluun, ja ilmeisesti keskieurooppalaiset tanssilaulut eivät yleistyneet suomenkielisen väestön keskuudessa, vaikka niiden aiheita käytettiinkin kalevalamittaisissa lauluissa. Tämä tanssimuoto lienee tunnettu kaikkialla Suomessa. Askeleet olivat useimmiten yksinkertaisia: kävelyä, juoksua, hyppyaskelikkoja, tasahyppyjä. Tyypillisimpiä tanssikuvioita olivat siis piirit ja ketjut, mutta voitiin liikkua myös rivistöinä tai solassa (kujassa), jossa pojat olivat toisessa ja tytöt toisessa vastakkaisessa rivissä.
Ketjut liikkuivat mutkitellen, kiertyen kuvion keskelle simpukaksi eli tukiksi ja kulkien tanssijoiden käsien alta eli porteista. Myös vapaamuotoisempia muodostelmia tavattiin kuten vanhassa laululeikissä leikarit. Raja- ja Itä-Karjalassa piiri- ja ketjutanssit säilyivät myös osana uudempaa, venäläistaustaista riimillistä lauluperinnettä, ja niitä kutsuttiin yleisesti nimellä kruuga (kruga, kruuka, ruha < ven. ’krug’, piiri). Kruugia voitiin tanssia myös soitinsäesteisinä. Seuraava kuvaus kruugan tanssimisesta on Raja-Karjalan Salmin Mantsinsaaresta:
”Pitkän Kischan” lisäksi nuoriväki ennen vanhaan markkinoissa kokoontui ”Kruugaan” joka tapahtui seuraavasti:
Poika aikoi tehdä ”Kruugan” hän meni tytön luoksi ja ilmoitti tälle siitä, otti nenäliinan taskustaan ja tyttö teki samoin (jos tytöllä ei ollut nenäliinaa päästi hän huivin päästään) he sitoivat nyt nenäliinan ja huivin yhdestä nurkasta toisiinsa. Nyt tyttö meni pojan kanssa peräkkäin toisen pojan luoksi ja sitoi huivinsa vastapäisen nurkan tämän pojan nenäliinaan, tämä sitten nenäliinastaan tyttöä ja poikaa perässään kulettaen meni taas tytön luo, sitoen oman nenäliinan nurkan tämän tytön huivin nurkkaan jonka katsoi sopivaksi vierustoverikseen lopullisesti kruugaan, sitten tyttö haki sopivan pojan vetäen toisia huivissaan jonossa perästä tätä jatkettiin kunnes katsottiin kruuga sopivaksi ja vihdoin tyttö lopetti keräämisen hakien joukosta ihmisten seasta Kruugan alkupäässä olevan pojan ja sitoi huivinsa nurkan tämän nenäliinaan ja näin oli ehyt yhtenäinen ympyrä valmis, nyt nostettiin nenäliina ja huiviketju ylös ja laskettiin sen sisälle jääneet joutilaat ihmiset Kruuugasta ulos, kunnes lopulla oli tyhjä piiri nenäliinaketjun sisäpuolella kukin pitäen kädellään omasta nenäliinastaan kiinni, tällöin alettiin laulaa kaikki samaa laulua paikallaan seisten, tämä jatkui toisinaan tuntikaupalla. Mutta sitten muutama kuuluisampi (faljnoimpi) ja vanhempi pojista päästi oman nenäliinan nurkan ja alkoi kulkea kruugan ulkopuolitse, kääntäen tämän kruugan nurin, kunnes tapasi taas nenäliinaketjun toisen pään josta oli juuri oman nenäliinansa irroittanut.
Tällaista Kruugan purkamista ja toisin puolin kääntämistä oli oikeutettu tekemään ainoastaan vanhemmat ja kuuluisimmat pojat siitä kylästä ja myöskin naapurikylien kuuluisuudet saattoivat sen tehdä, tämän tehtyä ja saatua taas piiri entiselleen ehyeksi alettiin taas laulaa, kun sitten alettiin lopettaa kruugu niin eräs tytöistä irroitti oman huivinsa molemmat nurkat vapaiksi molempien sivuillaan olevien poikien nenäliinoista ja pani huivin päähänsä, sitä mukaa toinen ja toinen, kunnes kaikki olivat vapaat menemään omille teilleen.Sinänsä laulutansseja ei voi täysin erottaa eläin- tai rituaalitansseista, koska jälkimmäisiinkin liittyi usein laulua. Lisäksi laulutanssit jatkoivat tavallaan elämäänsä myöhemminkin pareittain tanssittujen rinkitanssien eli piirileikkien muodossa. Nämä yleistyivät riimillisen laulun ja paritanssien myötä ilmeisesti 1600-luvun lopulta lähtien. Aluksi niitä pidettiin tanssimisena samaan tapaan kuin laulutanssiakin, mutta vähitellen 1800-luvun lopulta lähtien niiden arvostus alkoi laskea, ja niitä ei enää laskettu "oikeisiin" tansseihin, mitä osoittaa nimityksen rinkitanssi vaihtuminen piirileikiksi. Kuitenkin piirileikit säilyttivät suosionsa hyvin pitkään, paikoin jopa 1950-luvulle asti, osana yleisten tanssien repertoaaria, ja itse asiassa sota-aikana tanssikiellon ollessa voimassa ne olivat usein ainoa mahdollinen tanssimuoto. Vanhimmissa rinkitansseissa oli usein tapana, että yksi pari tanssi kerrallaan piirin keskellä samaan tapaan kuin varhaisessa polskassa, mutta myöhemmin yleistyi kaikkien parien yhtäaikainen tanssiminen.
Kruugassa ollessa ei kukaan saanut irroittaa kättään omasta nenäliinastaan vaan oli seurattava mukana vietiin minne vietiin. (SKS Salmi. Pekka Pohjavalo E 140. 1936.)
Venäläisperäiset soolotanssit
Prissakkaa Kaukolan Ojajärvellä jatkosodan aikaan.
Kuva: Penna Tervo. Lähde: SA-kuva
http://ldf.fi/warsa/photographs/sakuva_72487
Oman ryhmänsä paritanssien ulkopuolella muodostavat venäläisperäiset tanssit, joita kutsuttiin useilla eri nimillä: prissakka, rissankka, ripaska, Länsi-Suomessa esimerkiksi ryssä, pikkuryssä, kyykkyryssä tai kasakka. Vaikka nämä tanssit olivat yleisimpiä Karjalassa, niitä tanssittiin kaikkialla Suomessa 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Useat dokumentit todistavat, että ne olivat melko suosittujakin ja niitä tanssivat niin nuoret kuin vanhatkin. Venäläistanssit olivat tyypillisesti improvisoituja tansseja, eikä niillä yleensä ollut tarkkaa muotoa tai rakennetta. Ne eivät yleensä olleet paritansseja perinteisessä mielessä, vaan useimpien tietojen mukaan ne olivat miesten tansseja: niitä tanssittiin yleensä yksin tai kaksi miestä tanssi yhdessä vuorotellen. Niissä oli usein taitoa ja lihaskuntoa vaativia mutta myös groteskeja liikkeitä: jalanheittoja eteen ja sivulle kyykyssä, yhden jalan varassa kyykyssä toista jalkaa ympyrässä pyörittämistä, nopeita polkuja, puolivoltteja, kärrynpyöriä.
A.A. Brandersin (1892) mukaan kahden miehen tanssima ripaska liittyi osana moniin suojärveläisiin tansseihin 1800-luvun lopulla:
Tavallisesti kokoonnutaan sunnuntaisin ehtopäivälla maantien-sillalle ja tuota pikaa tanssitaan sharmankan mukaan milloin lippaa eli risakizaa, milloin moaniteskizaa, suurtakyngää eli ruskoita, — mutta melkein kaikissa näissä on pääosana prishatka, omituinen, notkeutta vaativa soolotanssi eli kilpailu kahden miehen välillä, jossa m. m. taivutetaan nopeasti molempia polvia vuorotellen, samallakuin toinenpolvi ojennetaan eteenpäin. (54–55)O. Relanderin (1893) kuvaus Itä-Karjalasta on samankaltainen, mutta siinä kuvataan tanssia yksityiskohtaisemmin:
Prissakka on Itä-Karjalan omituisimpia tansseja. Se on tavallaan soolotanssi, sillä sen saattaa yhtä hyvin tanssia yksi mies kuin kaksi. Ei prissakka myöskään ole mikään tarkasti säännönmukainen tanssi, vaan tanssija improviseeraa parhaan kykynsä mukaan. Kansanmies tanssiessaan ei tanssi niin kuin meillä sivistyneet ainoastaan jaloillaan, vaan hän tanssii koko ruumiillaan. Kiihkeän soiton mukaan liikuttelee hän käsiään, jalkojaan, päätään, koko ruumistaan. Milloin heitellen jalkojaan eteenpäin, milloin taaksepäin, kaikenmoisia vaikeita tanssiaskelia ottaen, milloin hyppien eteenpäin pienessä piirissä, lyöden kantapäitä vastakkain. Äkkiä heittäytyy hän maahan ja polkee ”venäläistä”, sitten taas ylös ponnahtaen, heittää kärrinpyörää, kääntelee käsiään, heiluttelee päätään, väliin polkee jalkaa, vuoroin kiihtyy ja vuoroin talttuu. Jos sattuu hyvän prissakantanssijan näkemään, niin ei voi kyllin ihmetellä hänen ketteryyttään, notkeuttaan ja myös liikkeiden somuutta. (54)
A.F. Andberg (1989) puolestaan nostaa myös katsojan vaikutelman esiin kuvauksessaan Ilomantsin Hattupäässä vuonna 1892 näkemästään tanssista, jota hän kutsuu nimellä "venäläinen":
"Venäläistä" tanssi kaksi miestä ja oli tanssi-laji, joka melkein oli säädyllisen tanssimisen ulkopuolella. Milloin toinen mies komuaa polvillaan, milloin kellettää selällään, samalla kun toinen tekee hänen edessään kaikenmoisia kuomailujaan. Nämä tanssit näyttivät kaikista enimmän huvittavan katselijoita ja aina näkyikin joku liepakassa olija yksinäänkin pitävän hyväntahtoisesti vireillä toisten nauruhermoja esiintymällä tanssijana pehmoisilla tallukoilla.
1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa tämäntyyppinen tanssiminen liittyi usein kontratanssien loppuun. Niissä kyseessä oli yhden miehen ja naisen improvisoitu paritanssi, jota kutsuttiin esimerkiksi ripaskaksi tai maanitukseksi.
Painetut lähteet
Acerbi, Giuseppe 1953. Matka halki Suomen v. 1799. Suomea koskeva osa teoksesta Travels through Sweden, Finland and Lapland to the North Cape (1. painos 1802). Suom. Hannes Korpi-Anttila. Helsinki: WSOY.
Andberg, A.F. 1989. Saloilta ja vesiltä. Teoksessa Runon ja rajan teillä. Kalevala-seuran vuosikirja 68. Helsinki: SKS, 31–50.
Anon. 1910. En gammal dans. Hembygden (19–20), 296–301.
Branders, A.A. 1892. Tietoja Suojärven pitäjästä. Käsikirjoituksesta suomensi T.L. Ylipainos Laatokasta. Sortavala.
Chronander, Jacobus Petri 1649. Bele-Snack, Eller Een Ny Comœdia. Åbo: Petro Wald. https://litteraturbanken.se/författare/ChronanderJP/titlar/BeleSnack/sida/1/etext
Gardberg, John 1968. Karis socken från forntiden till våra dagar V. Ekenäs.
Gothus, Olaus Magnus 2002. Suomalaiset Pohjoisten kansojen historiassa. Osa 1. Alkuteos Historia de gentibus septentrionalibus 1555. Käännös Kimmo Linnilä, Meri Utrio, Kaari Utrio ja Kai Linnilä. Somero: Amanita.
Hollmerus, B.E. 1902. En djäknedans. Finskt Museum 9 (2), 25–28.
Kari, Jaana & Rausmaa Pirkko-Liisa 2006. Vanhaapiikaa. Teoksessa Suomen Kansan Oudot Tanssit, toim. Petri Hoppu. Helsinki: Kansanmusiikin ja -tanssin edistämiskeskus, 11–14.
Kiviranta, Antti 2012. Mikä on kaaritanssi? Untamo (1), 35.
Klein, Ernst 1929. Skinnkompassen. Budkavlen VIII (2), 192–197.
Laaksonen, H. 2006. Alma Mater Aboensis. Turkulaiset koulut ja yliopistot 1200-luvulta itsenäisen Suomen syntyyn. Turku: Turun yliopisto.
Lizelius, Antti 1912. Vuoden 1780 paikoilta. Suomalaisten entisestä pakanallisesta jumalanpalveluksesta ja taikauskosta, Antti Lizeliuksen kirjoittamasta ”Tiedustuskirjasta” Mynämäen pitäjän entisyydestä. Teoksessa Suomenkielisiä historiallisia asiakirjoja Ruotsin vallan ajalta (vuosilta 1548-1809), toim. Kustavi Grotenfelt. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 130. Helsinki: SKS.
Mäntylä, Ilkka 1969. Ja yhteinen rahvas todisti. Porvoo: WSOY.
MacNab, Mary Isdale 1961. The Jacobite Sword Dance. A Traditional Scottish Dance for Two Men. Vancouver.
Porthan, Henrik Gabriel 1983. Suomalaisesta runoudesta. Alkuteos De Poësi Fennica 1766–1778. Kääntänyt ja johdannon kirjoittanut Iiro Kajanto. Helsinki: SKS.
Rausmaa, Pirkko-Liisa 1984. Ilokerä. SKS, Helsinki.
Rausmaa, Pirkko-Liisa 1992. Rituaalitanssit Suomessa. Musiikin suunta 14 (4), 62-75.
Relander, O. 1893. Karjalan kuvia. Helsinki: Weilin & Göös.
Rusko, J. & Ihalainen, J.K. 2005. Hämeen valistuneet pakanat. Kirjo 6 (4), 5–36.
Stenberg, Pehr 2014. Pehr Stenberg levernesbeskrivning. Av honom själv författad på dess lediga stunder. Del 1. 1758–1784. Utgiven av Fredrik Elg, Göran Stenberg, Ola Wennström. Umeå: Forskningsarkivet vid Umeå universitet.
Arkistolähteet
SLS (Svenska litteratursällskapet i Finland, Folkkultursarkivet) 231. Käsikirjoitus vuodelta 1914. K. Rob. V. Wikman.
SKS (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Kansanrunousarkisto) Mäntyharju. Juho Karhu I.1936.
SKS Nakkila. MV 48-50. V.Koivisto 13, 55. 1966.
SKS Nakkila Otto Harju 2958.
SKS Salmi. Pekka Pohjavalo E 140. 1936. – Klemetti Laamanen, 85 v., taloll., Mantsinsaari, Työmpäinen.
SKS Sääminki. Asko Pulkkinen 188. 1914. Tanssin selosti Taavetti Lötjönen, 43 v.
SKS Ulvila. Otto Harju 2935. 1938 (1936). Tanssin opetti Juho Grönroos Ulvilan Lattomeren kylästä. Sitä tanssittiin 1880 – 1890 –luvuilla nurkkatansseissa. Myöhemminkin sitä ovat tanssineet miehet keskenään.
SKS Uusikirkko Vl. Samuli Paulaharju 2242. 1905.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti