Pareittain tanssiminen voidaan käsittää eri tavoin, mutta tässä yhteydessä tarkoitan paritanssilla nimenomaan sosiaaliseen tanssimiseen kuuluvaa ilmiötä, jossa keskeisin yksikkö on naisen ja miehen muodostama pari. Termi sosiaalinen tanssi kattaa kaikki erilaiset tanssi-ilmiöt, jotka eivät kuulu ns. taidetanssin piiriin. Vaikka termi ei ole käsitteellisellä tasolla täysin ongelmaton, se lienee tällä hetkellä tanssintutkimuksen kannalta käyttökelpoisin muihin samankaltaisiin termeihin, esim. kansantanssiin verrattuna.
Pareittain tanssiminen ei sinänsä ole pelkästään länsimainen tai eurooppalainen ilmiö. Miehen ja naisen yhdessä tanssiminen on todennäköisesti hyvin vanha ilmiö, joka on tunnettu eri puolilla maailmaa. Kuitenkin Euroopassa viimeistään renessanssiajalta lähtien kehittynyt paritanssi on poikkeuksellinen siinä suhteessa, että siitä tuli 1900-luvulle mennessä monin paikoin täysin dominoiva tanssimuoto, joka syrjäytti kaikki muut muodot, soolotanssit sekä miesten ja naisten ryhmätanssit. Läntisessä Euroopassa tämä tanssimuoto oli oikeastaan 1960-luvulle asti sosiaalisen tanssin ihannemuoto, ja siihen liittyvä tanssin ja ruumillisuuden hahmottaminen on edelleenkin hyvin voimakkaasti esillä monissa yhteyksissä, vaikka vaihtoehtoisia tanssitapoja on länsimaissakin noussut esiin viimeisten vuosikymmenten aikana. On selvää, että kyse on erittäin voimakkaasti kulttuuriin ja yhteiskuntaan kiinnittyneestä ruumiillisuuden kokemisesta.
Yleensä länsimaisen paritanssin juuret ajoitetaan keskiaikaan, vaikka täysin luotettavia lähteitä siltä ajalta ei kovin paljon olekaan. Seuraavaa katkelmaa tuntemattoman kirjoittajan latinankielisen Ruodlieb-runoelmasta vuodelta 1023 pidetään esimerkkinä varhaisimmasta eurooppalaisesta paritanssista:
Surrexit iuvenis, quo contra surgit herilis.Ille velut falcho se girat et hec ut hirundo,Ast ubi conveniunt, citius se preteriebant;(I)s se movisse, sed cernitur illa natasse,Neutrum saltasse, neumas manibus variasse,Nemo corrigere quo posset, si voluisset.[Nuori mies hyppää esiin ja tyttö häntä vastaan.Nuorukainen on kuin haukka, ja tyttö liitää kuin pääsky.Heti lähestyttyään toisiaan he jo erkaantuvat uudestaan.Nuorukainen yrittää tarttua tyttöä hellästi, mutta tämä liukuu pois.Eikä kukaan, joka katsoo tätä paria,osaa tanssia ja taputtaa käsiään paremmin kuin he.]
Vastaavanlaisesta tanssimisesta on tietoja huomattavasti myöhemmältä ajalta, esimerkiksi Euroopan mustalaisilta, Italiasta ja Unkarista (Bakka 1996, 42). Kuitenkaan täysin yksiselitteisesti ei tätä tanssityyliä voi pitää - tietyistä samankaltaisista piirteistä huolimatta - myöhemmän länsimaisen paritanssin lähtömuotona. Myöhäiskeskiajalta on enemmän luotettavia lähteitä varsinaisista paritansseista, joista vanhimpana pidetään yleisesti estampieta; tosin estampiekin on varsin epämääräinen käsite, jolla on viitattu niin tanssiin, musiikkiin kuin lauluteksteihin. Vasta bassedanset edustavat kiistatta paritanssityyliä, jolle monet myöhemmät tanssimuodot rakentuivat. (43.)
Eurooppalaisen yläluokan parissa kehittyi erityisesti renessanssin aikana useita erilaisia tansseja, jotka yleistyivät Länsi- ja Keski-Euroopan hoveissa. Hovitansseilla ja alempien yhteiskuntaluokkien tanssilla oli jatkuvaa vuorovaikutusta keskenään, ja nimenomaan 1500-luvulta alkaen kehittyivät ensimmäiset paritanssimuodot, jotka yleistyivät eri kansankerroksissa yleisesti eri puolella Eurooppaa. Keski- ja Pohjois-Eurooppaa ajatellen merkittävimmät lähtömuodot olivat toisaalta saksalaisen kielialueen ländlerin tapaiset tanssit sekä puolalaiset tanssit. Pohjoismaissa Ruotsissa ja Suomessa nimenomaan puolalaistyyppiset tanssit, joissa tyypillisenä piirteenä oli pareittain pyöriminen paikallaan, saavuttivat suosiota 1600-luvulta lähtien, kun taas Norjassa taas gangar- ja springar-tyyppisten tanssien esikuvina olivat todennäköisesti keskieurooppalaiset tanssit kuten ländler. (Bakka 1996, 104–105.)
Alempien yhteiskuntaluokkien tanssista on olemassa vain niukasti tietoja ennen 1800-lukua, mutta kaikesta päätellen esimerkiksi ruotsalaiset ja suomalaiset polskat olivat varsin yksinkertaisia tansseja: ne sisälsivät pääasiassa paripyörintää erilaisissa käsiotteissa sekä yksinkertaisia liikesarjoja, kuten kävelyä, juoksua tai hyppelyä. Ne eivät suinkaan olleet ainoita tansseja, vaan tanssikulttuurin muutokset tapahtuivat hitaasti: keskiaikaiset piiri- ja ketjutanssit sekä esimerkiksi eläimiä imitoineet tanssit elivät niiden rinnalle vielä pitkään. Vielä 1700- ja 1800-luvuilla tallennettiinkin tämänkaltaisia tansseja varsinkin syrjäseuduilta. Kuitenkin suuntaus oli selvästi kohti paritanssien hegemoniaa, ja muut tanssit jäivät vähitellen tietynlaisten erikoistilaisuuksien, esimerkiksi häiden tai joulunajan tanssirepertoaariin, kunnes ne hävisivät kokonaan.
Paritansseissa ihmisruumis jatkuu toisen ihmisen ruumiiseen ja muodostaa tämän kanssa kokonaisuuden, joka liikkuu yhtenäisenä yksikkönä. Tämän yksikön nouseminen tanssimisen perusmuodoksi liittyi kiinteästi ruumiin kautta tapahtuvan järjestyksen ja organisoinnin ihanteisiin. Ruodlieb-runoelmassa kuvatussa paritanssimuodossa pari ei liiku yhtenäisesti, vaikkakin tanssijat reagoivat toistensa liikkeisiin, vaan yhtenäisyyden ihanne oli tyypillistä vasta renessanssille. Renessanssin aikana tanssi kehittyi suuntaan, joka mahdollisti tanssijoiden ohjaamisen ja heidän liikkeidensä ennakoinnin huomattavasti aiempaa tarkemmin. Olennaista tässä kehityksessä oli parin tanssiminen yhdessä joko pyörien tai liikkuen piirissä tai jonossa eteenpäin. Vaikka improvisointi säilyi tällaisessakin tanssissa, ajan ja tilan suhteen tanssi oli kohtalaisen selkeästi rajattua.
Ilmeisesti itäistä perua puolestaan olivat sooloparin tanssit, joissa tanssivat joko mies ja nainen tai kaksi miestä muiden seuratessa näiden tanssia: näistä on tietoja ennen kaikkea Karjalasta ja Inkeristä, ja ne näyttäisivät liittyneen hyvin vanhaan itäeurooppalaiseen perinteeseen. O. Relander (1893) kuvasi tällaista tanssia ("maanitusta") kuvauksessaan Itä-Karjalan kansanelämästä:
Eurooppalaisen yläluokan parissa kehittyi erityisesti renessanssin aikana useita erilaisia tansseja, jotka yleistyivät Länsi- ja Keski-Euroopan hoveissa. Hovitansseilla ja alempien yhteiskuntaluokkien tanssilla oli jatkuvaa vuorovaikutusta keskenään, ja nimenomaan 1500-luvulta alkaen kehittyivät ensimmäiset paritanssimuodot, jotka yleistyivät eri kansankerroksissa yleisesti eri puolella Eurooppaa. Keski- ja Pohjois-Eurooppaa ajatellen merkittävimmät lähtömuodot olivat toisaalta saksalaisen kielialueen ländlerin tapaiset tanssit sekä puolalaiset tanssit. Pohjoismaissa Ruotsissa ja Suomessa nimenomaan puolalaistyyppiset tanssit, joissa tyypillisenä piirteenä oli pareittain pyöriminen paikallaan, saavuttivat suosiota 1600-luvulta lähtien, kun taas Norjassa taas gangar- ja springar-tyyppisten tanssien esikuvina olivat todennäköisesti keskieurooppalaiset tanssit kuten ländler. (Bakka 1996, 104–105.)
Alempien yhteiskuntaluokkien tanssista on olemassa vain niukasti tietoja ennen 1800-lukua, mutta kaikesta päätellen esimerkiksi ruotsalaiset ja suomalaiset polskat olivat varsin yksinkertaisia tansseja: ne sisälsivät pääasiassa paripyörintää erilaisissa käsiotteissa sekä yksinkertaisia liikesarjoja, kuten kävelyä, juoksua tai hyppelyä. Ne eivät suinkaan olleet ainoita tansseja, vaan tanssikulttuurin muutokset tapahtuivat hitaasti: keskiaikaiset piiri- ja ketjutanssit sekä esimerkiksi eläimiä imitoineet tanssit elivät niiden rinnalle vielä pitkään. Vielä 1700- ja 1800-luvuilla tallennettiinkin tämänkaltaisia tansseja varsinkin syrjäseuduilta. Kuitenkin suuntaus oli selvästi kohti paritanssien hegemoniaa, ja muut tanssit jäivät vähitellen tietynlaisten erikoistilaisuuksien, esimerkiksi häiden tai joulunajan tanssirepertoaariin, kunnes ne hävisivät kokonaan.
Paritansseissa ihmisruumis jatkuu toisen ihmisen ruumiiseen ja muodostaa tämän kanssa kokonaisuuden, joka liikkuu yhtenäisenä yksikkönä. Tämän yksikön nouseminen tanssimisen perusmuodoksi liittyi kiinteästi ruumiin kautta tapahtuvan järjestyksen ja organisoinnin ihanteisiin. Ruodlieb-runoelmassa kuvatussa paritanssimuodossa pari ei liiku yhtenäisesti, vaikkakin tanssijat reagoivat toistensa liikkeisiin, vaan yhtenäisyyden ihanne oli tyypillistä vasta renessanssille. Renessanssin aikana tanssi kehittyi suuntaan, joka mahdollisti tanssijoiden ohjaamisen ja heidän liikkeidensä ennakoinnin huomattavasti aiempaa tarkemmin. Olennaista tässä kehityksessä oli parin tanssiminen yhdessä joko pyörien tai liikkuen piirissä tai jonossa eteenpäin. Vaikka improvisointi säilyi tällaisessakin tanssissa, ajan ja tilan suhteen tanssi oli kohtalaisen selkeästi rajattua.
Ilmeisesti itäistä perua puolestaan olivat sooloparin tanssit, joissa tanssivat joko mies ja nainen tai kaksi miestä muiden seuratessa näiden tanssia: näistä on tietoja ennen kaikkea Karjalasta ja Inkeristä, ja ne näyttäisivät liittyneen hyvin vanhaan itäeurooppalaiseen perinteeseen. O. Relander (1893) kuvasi tällaista tanssia ("maanitusta") kuvauksessaan Itä-Karjalan kansanelämästä:
Toinen yleinen tanssi on "maanitus". Siinä poika ja tyttö vuorotellen "maanittelevat", viekottelevat toisiaan. Maanitusta tanssii nlejä tai kahdeksan paria yhtaikaa. Poika kun maanittelee tyttöä, niin hän tanssii hänen edessään, tehden paraita prissakka-temppujaan. Tyttö taas liitelee eteenpäin pienillä tasaisilla askelilla, niin kevyesti kuin mahdollista. Hän liitää edestakaisin, ympäri huonetta, välistä hiukan notkistaa jalkojaan ja pyörähtää ympäri ja taas liitää eteenpäin. (Relander 1893, 54.)
Tanssitapa siirtyi myöhemmin karjalaisiin kontratansseihin, joiden viimeisenä vuorona oli usein improvisoitu sooloparin tanssi.
Polska
Vanhin tunnettu paritanssi Suomessa on polska. Polskan alkuperä on osittain hämärän peitossa, vaikka erityisesti Ruotsissa sitä on tutkittu melko paljon erityisesti musiikin osalta. Varhaisimmat tiedot puolalaisista tansseista löytyvät Saksasta 1500-luvulta, mutta niiden yhteys 1600-luvun ruotsalaisiin polskiin on epäselvä. Varmaa on kuitenkin, että 1600-luvun puolessavälissä polskaksi kutsuttiin Ruotsissa talonpoikien keskuudessa yleistynyttä tanssia tai tanssimuotoja. Kyseessä oli ilmeisen yksinkertainen ja usein nopea, rytmiltään kolmivaihtoinen tai -tasainen paritanssi, jonka keskeisin osa oli pyörintä paikallaan pareittain eri käsiotteissa. Mahdollisesti ainakin joihinkin polskamuotoihin liittyi aiemmin myös hidas tasajakoinen esitanssi, ja Ruotsissa tämänkaltaisesta tanssista on säilynyt joitakin tietoja.Polskan yleistymistä Suomen rannikkoseuduilla jokseenkin samaan aikaan kuin Ruotsin ydinmailla tukee se, että Suomen rannikon asukkailla, erityisesti ruotsinkielisillä, oli 1600-luvulla ja pitkään myöhemminkin hyvin kiinteät yhteydet näille seuduille, esimerkiksi Tukholmaan. Vaikka valtiopäivät yritti toistuvasti porvarissäädyn vaatimuksesta rajoittaa talonpoikaispurjehdusta, se jatkui keskeytyksettä aina 1800-luvulle asti. Uudet tanssilliset vaikutteet tulivat varsin helposti Suomeen juuri 1600-luvun lopulla, jolloin elettiin muutenkin melko rauhallista aikaa. Vaikutteita tuli vielä todennäköisesti lisää ison vihan aikana, jolloin rannikon asukkaita pakeni runsaasti Ruotsiin venäläisiä pakoon.
Polska yleistyi ilmeisesti melko lailla yhtä aikaa uudenlaisten tanssitilaisuuksien, tanssitupien sekä viulun kanssa. 1700-luvun alussa nämä lienee tunnettu Länsi- ja Etelä-Suomessa ainakin rannikon tuntumassa, ja vuosisadan loppupuolella polskasävelmät lienevät kaikuneet jossain määrin jo Savossakin. Rautalampilaisen talonpoikaisrunoilijan Paavo Korhosen vuonna 1801 julkaistussa häärunossa pohjalainen polska mainitaan suosituimpana tanssina, jota kaikki osasivat tanssia:
5. Sillä Faarit endiset;
pohjaisella puolla,
Pito Muorit muinaiset,
sanoit saawan olla,
Röwysen ja kerkiän,
mieldä myöden tärkiän
Tanzimahan taitawan,
pohjalaisen polskaa.
6. Jos en warsin taidaisi,
Herras wäen wijstaa,
Engä tehdä iaksaisi
Kokonaista kontraa,
Ompa tuota tuossakin,
jos mä taijoll taidaisin,
Pijan paris pulskaisen,
ringis rinnan yrittää.
(…)
He piaan koko joukolla,
lähtevät lattialle,
Tekevät tansin taijolla,
jos mingä pelin jälkeen.
Poijat sit’ Polskaa hyppelee,
waan wanhat sinne tänne,
Nurkasta nurkaan kijtele;
yhteenpä tuokin käynee.
(Korhonen 1801, 2 & 17.)
Polska tunnettiin siis ainakin 1790-luvulla ja kenties hieman aikaisemminkin Rautalammilla, Keski- Suomen ja Savon rajamailla, ja voidaankin olettaa tanssin olleen yleinen lähes koko Ruotsille kuuluneessa Suomessa 1700- ja 1800-lukujen taitteessa. Myös Giuseppe Acerbin vuonna 1799 kuivaniemeläiseltä pelimannilta tallentama tanssisävelmä oli polska, ja ilmeisesti Acerbi näki paikkakunnalla nimenomaan polskan tanssimista.
Polskan yleisyyttä kuvaa se, että paikoin tanssimista kutsuttiin yleisesti polskaamiseksi. Tämä on sinänsä luonnollista, koska länsimaisen tanssin käsite tuli yhtä aikaa polskan kanssa. Aikaisemmat hypyt, laulutanssit tai eläintanssit, eivät olleet tansseja samassa mielessä kuin paritanssit, joita polskatanssit edustivat pitkään lähes yksinään. Muutenkin polskan määreinä käytettiin monissa kuvauksissa sanoja tavallinen tai yleinen. Esimerkiksi H.A. Reinholmin Ilokas-käsikirjoituksessa vuodelta 1850 polska mainitaan yleisimmäksi tanssiksi, ja samassa yhteydessä on useita enemmän tai vähemmän tarkkoja kuvauksia polskasta eri puolelta Suomea.
Polska tarkoitti alunperin nimenomaan pareittain tanssittavaa tanssia, ja suomalaisessa polskassa sen olennaisimpana piirteenä säilyi pyöriminen pareittain paikallaan eri käsiotteissa. Ruotsissa polskasta kehittyi 1800-luvun uusien paritanssien vaikutuksesta uusia muotoja, joissa pyöriminen tapahtui ympäri tanssitilaa liikkuen, mutta nämä hamburskat ja hambopolskat eivät lukuun ottamatta juurikaan yleistyneet Suomessa. Acerbin kuvauksessa mainittiin käsiotteet ainoana vaihteluna tanssissa, ja todennäköisesti valtaosin polska perustui varsin yksinkertaisille liikesarjoille: kävelylle, juoksulle ja hyppyaskeleille. Yleisesti käytettiin myös mm. liukupolskaksi kutsuttua askelsarjaa, jossa pääpaino on toisella jalalla toisen lykätessä tämän takaa vauhtia. Erityisesti ruotsinkielisellä rannikkoseudulla mutta jossain määrin myös muualla käytettiin myös askelsarjoja, joissa ensimmäiselle tai toiselle kolmitasaisen tahdin tahdinosalle tulee kaksi nopeaa askelta: (1) nopea, nopea, (2) hidas, (3) hidas, tai (1) hidas, (2) nopea, nopea, (3) hidas. Polskan yksinkertaisuus lienee ollut merkittävä tekijä sen suosiossa: vaikka se edustikin aiempaan verrattuna aivan uudenlaista tanssikulttuuria, kynnys sen omaksumiseen oli varmasti matala, koska sen oppiminen ei vaatinut mitään erityisiä taitoja tai pitkää harjoittelua.
Suomesta tallennetut polskasävelmät ovat yleensä kolmitasaisia, mutta joukossa on myös tasajakoisia sävelmiä. Koska polska oli koreografialtaan usein yksinkertainen perustuen kävelyyn tai juoksuun, ei tahtilajilla ollut välttämättä merkitystä tanssin kannalta: vain monimutkaisempiin liikesarjoihin perustuneissa polskissa kolmitasaisuus oli tanssin kannalta ehdoton. Sen sijaan kävely-, juoksu- tai liukupolskapohjaisia polskatansseja saatettiin tanssia myös tasajakoisten sävelmien tahdissa: tanssillisesti ne olivat silti selkeästi polskia. Kuitenkin tasajakoiset sävelmät lienevät myöhäisempää perua polskan yhteydessä. Todennäköisesti polskan säestyksenä alettiin käyttää uudempia sävelmiä esimerkiksi kontratansseista, jotka yleensä olivat tasajakoisia. Toisaalta kontratansseihin saatettiin myös sisällyttää polskaa, joten kontratanssisävelmien lainautuminen polskien säestykseen ei ole lainkaan outoa.
Paripolskat olivat valtatansseja 1800-luvun alun Suomessa Karjalaa lukuun ottamatta, mutta vuosisadan puolessavälissä ne alkoivat kadota tanssitilaisuuksien repertoaarista. Jossain määrin paripolskia kauemmin säilyivät kuitenkin piiripolskat, jotka kuuluivat erityisesti häiden ohjelmistoon. Piiripolskat tai ketjuina tanssitut koukkuringit (ruots. långdans) muistuttavat keskiaikaisia laulutansseja, ja ilmeisesti niiden juuret ulottuvat polskaa ja paritanssia kauemmaksi. Vanhimmat tie- dot häissä tanssituista ringeistä ovat 1700-luvulta sekä Ruotsista että Suomesta, ja näiden tietojen mukaan niissä oli piirteitä niin vanhoista piiri- kuin uudemmista paritansseistakin. Piiripolskat ja koukkuringit säilyivät häiden ohjelmistossa Etelä-Pohjanmaalla paikoin 1900-luvulle asti.
Menuetti
1700-luvulla polskan rinnalla yleistyi toinen paritanssi, menuetti. Menuetin tausta on selvästi erilainen kuin polskan, sillä siinä missä polska pohjautuu myöhäisrenessanssin tanssimuotoihin, menuetti puolestaan edustaa barokin tanssikulttuuria puhtaimmillaan. Menuetti syntyi 1600-luvun puolessavälissä Ranskan hovissa, mistä se levisi eri puolelle Eurooppaa erityisesti hoveihin ja aatelisten keskuuteen mutta myös alempiin yhteiskuntaluokkiin. Menuetin kukoistuskausi hovitanssina oli 1700-luvun ensimmäinen neljännes, mutta sillä oli tämänkin jälkeen vahva asema, kunnes se Ranskan vallankumouksen myötä joutui lopullisesti väistymään.Ruotsiin menuetti saapui jo 1600-luvulla: vanhimmat ruotsalaiset maininnat ovat 1670-luvulta, ja jo 1690-luvulta siitä on tieto kansanomaisena tanssina Byn pitäjästä. Suomen puolella menuetti lienee yleistynyt talonpoikien tanssina ensimmäisenä Ahvenanmaalla ja ruotsinkielisellä Pohjanmaalla, vaikka kovin varhaisia tietoja tästäkään tanssista ei ole. On mahdollista, että ison vihan aikaiset pakolaiset toivat sen mukanaan Pohjanmaalle palatessaan 1720-luvulla. Amiraali Tersmeden mainitsee tanssin 1740-luvulla Ahvenanmaalla säätyläistanssina, mutta Otto Andersson on arvellut, että tanssi olisi ollut myös kansanomaisessa käytössä tuohon aikaan. Perusteluna hän esittää sen, että Tersmedenin kuvaamissa tanssitilaisuuksissa soittajat olivat todennäköisesti talonpoikaispelimanneja, joiden täytyi hallita monipuolinen menuetti- ja polskarepertoaari pystyäkseen soittamaan seitsemän tuntia jatkuneet tanssit: sama repertoaari oli heillä varmasti käytössä myös talonpoikaisissa tanssitilaisuuksissa.
Pohjanmaalta vanhin, tosin hyvä epävarma tieto menuetin tanssimisesta on Pommerin sodan (1756–62) ajoilta: munsalalainen sotilas Erik Kruthorn tanssi tarinan mukaan menuettia Preussin kuninkaalle esimiehensä eversti Ankarcronan kehotuksesta. Tarinan yksityiskohtien todenperäisyys on osin epäselvä, mutta sinänsä on varsin todennäköistä, että menuetti olisi tunnettu alueella tuohon aikaan. Eric Lennqvist kirjoitti vuonna 1778 Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo -lehteen artikkelin Länsi-Uudenmaan ja lähiseutujen suomalaispitäjien häätavoista, ja hänen mukaansa häissä tanssittiin näillä seuduilla menuettia ja polskaa, jotka olivat hyvin suosittuja. Pari vuosikymmentä myöhemmin Magnus Wilhelm von Törne puolestaan mainitsi polskan ja menuetin häätansseina Lopella, Hämeessä.
Menuetti yleistyi erityisesti Länsi- ja Etelä-Suomessa, ja paikoin se saavutti erittäin suuren suosion. Eniten siitä on tietoja ruotsinkielisiltä alueilta, mutta myös suomenkielinen Pohjanmaa, Uusimaa ja Varsinais-Suomi sekä Satakunta ja Häme lienevät olleet melko vahvoja menuettialueita. Reinholm mainitsee menuettia tanssitun jopa Rautalammilla ja Pielavedellä (nimellä leipuria), ja Collanilla on tieto Pohjois-Karjalasta tanssitusta inueesta. Kuitenkaan Keski- ja Itä-Suomessa tanssi ei luultavasti koskaan yleistynyt kovin laajalti, vaan se jäi jonkinlaiseksi kuriositeetiksi.
Suosituimmillaan menuetti lienee ollut 1700-luvun lopulla ja aivan 1800-luvun alussa, mutta se alkoi jäädä pois käytöstä monin paikoin selvästi ennen polskaa. Pääosin se hävisi tanssitilaisuuksien repertoaarista 1800-luvun puoleenväliin mennessä. Pisimpään sitä on kuitenkin tanssittu paikoin ruotsinkielisellä Pohjanmaalla, jossa se on säilynyt Kristiinankaupungin ja Uudenkaarlepyyn ympäristöissä jossain määrin elävänä perinteenä nykyaikaan asti.
Polskaan verrattuna menuetti on koreografisesti huomattavasti vaativampi tanssi. Lähes kaikki Suomesta tallennetut menuettimuistiiinpanot noudattavat vuoden 1700 paikkeilla vakiintuneen klassisen barokkimenuetin perusrakennetta. Liikesarjan pohjana on hemiolarakenteinen pas de menuet á deux mouvements: liikesarja rikkoo 3/4-rytmin jakamalla kahden tahdin tahdinosat periaatteella 2+4, ja siihen sisältyy kaksi pliétä eli pientä polvien notkistusta. Liikesarja voidaan esittää seuraavan kaavan mukaisesti: plié ja oikean jalan askel + plié ja vasemman, oikean ja vasemman jalan askeleet. Kansanomaisessa menuetissa pliét muuttuivat selvästi karkeammiksi polvien notkahduksiksi, jotka monin paikoin katosivat kokonaan liikesarjasta. Kokonaismuodon osalta barokkimenuetti koostui johdannosta, ns. ensimmäisestä Z-vuorosta eli liikkumisesta Z-kirjaimen muotoisessa kuviossa, pyörähdyksistä käsiotteessa, toisesta Z-vuorosta sekä loppupyörähdyksestä käsiotteessa. Kansanomaisessa menuetissa samat vuorot toistuvat hieman vaihdellen. Barokkimenuetin päävuoroa, Z-vuoroa, vastaa kansanomaisissa menueteissa kansantanssin harrastajien menuetti- ja ylimenoaskelikoiksi kutsuttujen liikesarjojen toisto.
Tähän perusmenuetiksi kutsumaani kansanomaiseen menuettiin liittyi useimpien tietojen mukaan polska tietynlaisena jälkitanssina. Kyse ei ilmeisesti ollut alunperin kaksoistanssista vaan pikemminkin tanssisarjasta. Vaikuttaisi siltä, että menuetin ja polskan ollessa lähes ainoita käytettyjä tansseja niiden ympärille rakentui tietynlainen sarja ehkä säätyläisten esikuvan mukaisesti. Tiedot menuetin ja polskan suhteista vaihtelevat voimakkaasti, mutta kaikesta päätellen yhden menuetin ja polskan muodostama kokonaisuus on melko myöhäinen ilmiö. Esimerkiksi Lapväärtistä ja Tiukasta on tietoja, joiden mukaan ainakin häissä tanssittiin kaksi menuettia ja yksi polska kerrallaan; lisäksi eri tietojen mukaan menuetin jälkeen pidettiin pieni tauko, ennen kuin polska alkoi. Mahdollisesti 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa tanssit muodostivat sarjan siten, että aluksi aina kaksi paria kerrallaan tanssi menuettia ja menuettien jälkeen samalla tavoin polskaa. Oravaisista ja Munsalasta on puolestaan tieto siitä, kuinka menuetin jälkeen tanssittiin useita polskia, joissa tanssi aina kaksi paria kerrallaan. Myös menuettia saattoi joidenkin tietojen mukaan tanssia vain kaksi paria kerrallaan.
Suomesta on tallennettu joitakin tietoja myös toisenlaisista menuettimuunnelmista. Eniten näitä tietoja on ruotsinkieliseltä Uudeltamaalta mutta joitakin hajatietoja on myös muualta. Näiden menuettien liikesarjat ja muotorakenne poikkeavat enemmän tai vähemmän perusmenuetista, ja niihin ei aina liity polskaa. Joitakin viitteitä on jopa piirissä tai neliössä tanssituista menueteista, joita tunnettiin Euroopan hoveissa 1700-luvulla, mutta nämä tiedot eivät ole kovin varmoja.
1800-luvun paritanssien läpimurto
Paritanssit perustuivat aina 1700-luvun lopulle asti liikkumiseen, joka tapahtui tietyllä paikalla tanssitilassa. Paritoverit pyörivät, tanssivat erilaisia liikesarjoja vastakkain, vaihtoivat paikkoja, mutta eivät liikkuneet laajemmin. 1800-luvulla liikkumisen periaatteet kuitenkin muuttuivat voimakkaasti, kun liikkumisesta tuli progressiivista, tanssitilassa etenevää. 1800-luvun paritansseissa olennaisin piirre oli se, että paritoverit kulkivat yleensä tanssitilaa ympäri ja samalla, ainakin jossain määrin, pyörivät keskenään. Yleisin tapa oli liikkua tanssitilassa vastapäivään ja pyöriä pareittain myötäpäivään, mutta myös muut vastakkaiset liikkumis- ja pyörimissuunnat olivat käytössä. Toki aiemminkin oli tanssiessa voitu siirtyä paikasta toiseen pyörimään, mutta tämä ei ollut yleensä jatkuvaa, vaan tietyssä vaiheessa tanssia tapahtuvaa.Progressiivinen liike muutti voimakkaasti aiemmin varsin vakaata tanssimista pareittain, ja se vaikutti myös tanssitilojen muuttumiseen: parien liikkuessa ja pyöriessä tanssitilaa ympäri alustan tuli olla melko tasainen ja tilan suuri. Tanssilavojen rakentamiseen 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä lieneekin osaltaan vaikuttanut uusien paritanssien yleistyminen hieman aiemmin.
Uudempien paritanssien vaatima tanssitekniikka ei yleistynyt kovin nopeasti kansan keskuudessa. Pitkään niitä tanssittiin ennen kaikkea eteen- tai taaksepäin kulkien ja pyörähdyksiä tehtiin vain satunnaisesti. Ilmeisesti ne eivät aina edes erottuneet selvästi toisistaan, ja säätyläisten silmissä niiden tanssiminen ei liene näyttänyt kovin esteettiseltä, kuten ilmenee Aleksanteri Rahkosen kuvauksesta tansseista Karjalan Kannakselta.
Herrasväeltä opittuja ovat valssi sekä polkka, mutta - auttakoon Terpsichore! - mimmoisiksi muodostuneet! Jalat jäykkinä kuin puuhevosella, työntää poika yhtä jäykkää tyttöä eteenpäin aivan kuin tanssivat karhu seivästänsä, kuitenkin tehden piirin ympäri tuvan lattiaa. Silloin tällöin, juuri harvoin, pyörähtää hän kultasensa kanssa ympäri, ja jos hän on oikein varma tanssija, antaa hän vasemman kätensä riippua joutilaansa, pitäen neitoa kiinni ainoasti oikealla.Vaikka tämä kuvaus onkin Karjalan kannakselta, se ilmaissee varsin hyvin sitä, miltä rahvaan tutustuminen uudenlaiseen tanssimaailmaan vaikutti yhteiskunnan ylempien kerrosten silmissä.
Kuitenkin vähitellen uusia paritansseja opittiin hallitsemaan yhä paremmin, ja niiden tanssimisessa kehittyi virtuooseja samaan tapaan, kuin aiemmin oli polskan ja menuetin tanssijoiden joukossa ollut omat mestaritanssijansa. Uudemmat paritanssit saavuttivat 1800-luvun aikana vahvan aseman suomalaisessa tanssikulttuurissa, ja 1900-luvulle tultaessa ne syrjäyttivät yhdessä amerikkalaisten paritanssien kanssa vähitellen lähes kaikki muut tanssimuodot yleisten tanssitilaisuuksien repertoaarista.
Valssi
Ensimmäisenä uudemmista paritansseista Suomessa yleistyi valssi, jota tanssittiin yleensä 3/4-tahtilajissa. Tämä keskieurooppalaista alkuperää oleva tanssi tunnettiin Ruotsin valtakunnassa 1700-luvun lopulla; vanhin maininta nykyisen Suomen alueelta on jouluaatolta 1800, jolloin 14-vuotias säätyläistyttö Jacobina Charlotta Munsterhjelm tanssi sitä Savossa ja kirjoitti tapauksesta päiväkirjaansa. Säätyläisten keskuudessa valssista eri muodoissaan tuli erittäin suosittu 1800-luvun alkupuolella, ja kansan keskuudessakin se lienee alkanut yleistyä varsin pian, tosin laajemmin ilmeisesti 1840-luvulta lähtien. Valssi saavutti vähitellen suosiota kaikkialla Suomessa, ja siitä tuli olennainen osa kansanomaista tanssirepertoaaria. Valssi on tällä hetkellä vanhin yleisesti tunnettu tanssi maassamme.Säätyläisten tanssikouluissa opetettiin 1800-luvun alussa useita valssivaritaatioita, ja myös kansan keskuudessa tunnettiin erilaisia tapoja tanssia valssia. Wienervalssin tyylinen keinuva valssi vakiinnutti asemansa melko myöhään, ja 1800-luvulla valssia tanssittiin usein ns. askel- tai juoksuvalssina, jossa jokaisella tahdinosalla oli pieni keinahdus. Musiikki tuki tämänkaltaista tanssityyliä, sillä hyvin yleisesti valssimusiikissa käytettiin tuolloin pitkiä kahdeksasosakulkuja.Valssia voitiin tanssia myös tasaisesti, "sileästi", ja aivan omanlainen siliavalssi (slätvals) tunnetaan vielä nykyäänkin eri muodoissaan Keski-Pohjanmaalla. Siliassavalssissa toistuva liikesarja suoritetaan kahden tahdin aikana, kun taas yleensä valssin liikesarja suoritetaan yhden tahdin aikana. Liikesarjan perusrakenne on sama kuin klassisessa menuettiaskeleessa, josta se lienee kehittynytkin.
Valssista kehittyi myös tasajakoisia muunnelmia, jollaisia tunnettiin myös muualla Euroopassa. Esimerkiksi Tanskassa oli 1800-luvun alussa yleinen mm. Holstens vals -nimellä tunnettu tasajakoinen valssimuunnelma. Ruotsissa ja Suomessa tunnettiin yleisesti vastaava muunnelma nimellä hoppavalssi (hoppvals, oppvals). Samoihin valssin tasajakoisiin muunnelmiin kuuluvat todennäköisesti myös savolainen hyllytys ja Varsinais-Suomen Kemiössä tanssittu sjuls, jotka molemmat lienee tunnettu 1800-luvun alkupuolella.
Hoppavalssi liittyi usein muihin tansseihin, erityisesti kontratansseihin, mutta myös kolmijakoista valssia voitiin tanssia osana kontratansseja. Melko yleinen tapa oli tanssia valssia katrillin lopuksi. Lisäksi tunnetaan jonkin verran katrilleja, joita tanssittiin 3/4-tahtilajissa ja valssin askelin. Ruotsinkielisellä Uudellamaalla näitä tansseja kutsuttiin nimellä rysk kadrilj, ja Etelä-Suomen purpurialueilla vastaava tanssi tunnettiin purpurin vuorona (ryssän katrilli, ryssä). Lisäksi Robert Lehrbäckin tallentamien pohjoispohjalaisten pelimannisävelmien joukossa Venäjän katrilli, joka on valssisävelmä: Lehrbäckin mukaan se oli käytössä 1800-luvun alkupuolella (SKSä III 1897, 245–246).
Polkka
Polkalla on monien muiden tanssilajien tapaan takanaan pitkä ja värikäs historia, joka on täynnä enemmän tai vähemmän totuudenmukaisia tarinoita sen alkuperästä ja vaiheista. Polkka voidaan varmuudella jäljittää itäiseen Keski-Eurooppaan 1700- ja 1800-lukujen taitteeseen, jolloin siellä tanssittiin nopeatempoisia ja tasajakoisia paritansseja. Nimenä 'polkka' (polka) esiintyy ensimmäistä kertaa vuoden 1830 paikkeilla Böömissä, ja tanssi esiteltiin julkisesti Prahan tanssisalongeissa vuonna 1835. Tsekkiläiskansallinen tanssihistoriankirjoitus on halunnut tehdä polkasta böömiläisen kansantanssin ja pyrkinyt siitä syystä selittämään nimen alkuperän juotuvan tsekin sanasta 'pulka' eli puolikas viitaten tanssin pieniin ja nopeisiin askeliin. Toisena vaihtoehtona nimityksen on ajateltu juontavan puolalaista naista tarkoittavasta sanasta 'polka'. Varsinainen maailmanmenestys seurasi, kun polkka esiteltiin Wienissä vuonna 1839 ja ennen kaikkea Pariisissa vuonna 1840. Tämän jälkeen tanssi levisi ympäri Eurooppaa ja Amerikkaa hyvin nopeasti, ja voitiinkin puhua suoranaisesta polkkamaniasta seuraavien vuosien aikana.Varhaisin tieto Suomesta on kesäkuulta 1844, jolloin Helsingfors Tidningar kirjoitti venäläisten kylpylävieraiden tanssineen polkkaa Helsingin Kaivohuoneella. Tammikuussa 1845 sitä kuvattiin samassa lehdessä jo epidemiaksi, ja muutenkin tanssista kirjoitettiin suhteellisen paljon. Vuoden 1845 lopulla sitä tanssittiin saman lehden mukaan talonpoikaishäissä Porvoossa ja Haminassa, ja vuonna 1847 todettiin, että "Rovaniemellä sitä näkee nykyään kaikissa tanssitilaisuuksissa talonpoikaistuvissa". Munsalasta ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta on tieto, jonka mukaan venäläiset sotilaat opettivat paikallisille polkan 1850-luvulla (BDU 116). Laajemmin polkka yleistyi kuitenkin kansanomaisena 1860-luvulta lähtien.
Polkasta tuli erittäin suosittu tanssi, ja sen ympärille rakentui erittäin paljon pieniä tansseja. Yleensä näissä tansseissa oli jonkinlainen johdantosa, jossa esimerkiksi heristeltiin sormea tai nyrkkiä tai hypeltiin pareittain vastakkain, sekä polkkaosa, jossa tanssittiin polkkaa pareittain ympäri. Hyvin suosittu tanssi eri puolella Suomea oli Kymmentä kynttä, joka oli kansainvälisesti tunnetun Kreuz-polkan suomalainen muunnelma. Myös monet muut vastaavat tanssit levisivät laajalle: esimerkiksi Raatikko-tanssi vanhoja piikoja herjaavine sanoineen tunnettiin Pohjanmaalta Pohjois-Karjalaan ja nyrkkipolkkaa tanssittiin useina toisintoina yleisesti eri puolella Suomea.
Valssin tavoin polkka liittyi moniin muihin tansseihin, ja sen suosiota osoittaa se, että joissakin vanhoissa kontratansseissa alettiin käyttää polkka-askelikkoja vanhempien polska-(vaihto-) askelikkojen sijaan. Uudemmissa kontratansseissa puolestaan saattoi olla kokonaisia vuoroja tai vuoron osia, joissa tanssittiin pelkästään polkkaa. Polkan tanssiminen sinänsä oli varsin yksilöllistä, ja tyylejä oli yhtä monta kuin tanssijaakin. Monin paikoin Suomessa polkka kehittyi varsin “hyppelevään” tyyliin, vaikkakin vasta kansantanssin harrastajat vakiinnuttivat 1900-luvun alkupuolella nykyisin yleisimmin käytetyn polkka-askelikon, jossa liike alkaa tasahypyllä.
Polkan valtakautta oli 1800- ja 1900-lukujen vaihde, jolloin se lienee ollut yksi suosituimmista tansseista Suomessa. Erityisen voimakkaana polkka eli Etelä-Pohjanmaalla, jossa se tietyssä mielessä syrjäytti polskan 1800-luvun lopulla. Polkan suosio alkoi hiipua vähitellen 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, ja toisen maailmansodan jälkeen se jäi melko nopeasti pois käytöstä yleisten tanssien repertoaarista.
Sottiisi on musiikillisestikin hyvin lähellä polkkaa, ja ainoa merkittävä ero sottiisi- ja polkkamusiikin välillä on tempossa: sottiisi on selvästi polkkaa hitaampi. Tanssillisesti ne eroavat toisistaan siinä, että tavallinen polkka koostuu yleensä pelkästään suljetussa tanssiotteessa tapahtuvaa liikkumista, joko eteen-/taaksepäin tai pyörien, kun taas sottiisiin kuuluu yleensä avoimessa otteessa suoritettava liikkuminen tanssisuunnassa eteenpäin sekä sitä seuraava pyörintä suljetussa otteessa. Eteenpäin liikkuminen tapahtuu polkan tapaisin vaihtoaskelikoin joko ilman hyppyä tai hypäten askelikon lopussa: jälkimmäistä kutsutaan nykyään jenkan askelikoksi, vaikka se on rakenteeltaan samanlainen kuin yleiseurooppalainen polkka-askelikko. Ensimmäisessä tapauksessa tätä seuraava pyörintä tapahtuu ns. pistoaskelin ja jälkimmäisessä hyppyaskelikoin.
Sottiisista tunnetaan vähemmän muunnelmia kuin polkasta, vaikka tanssi sinänsä on ollut suosittu koko Suomessa. Yksi vanhimmista muunnelmista on Kaakkuri, josta on tietoja tanssin, sävelmän ja sanojen osalta eri puolelta Suomea aina Kittilää myöten. Eri muunnelmat ja toisinnot ovat varsin lähellä toisiaan ja eroavat erityisesti nimien osalta. Sottiisilla onkin harvinaisen paljon nimityksiä: esimerkiksi sodenssi, saksanpolkka, tyyskä ja ruotsinkielisellä alueella tyska polka, tvåstigare, hollandspolka. 1900-luvulla yleistyi nimenä jenkka, joka tulee mahdollisesti ruotsinkielisestä sanasta "jämka", joka viittasi 1800-luvun lopulla ruotsinkielisellä alueella sottiisin tanssimiseen tasaisesti. Tanssin eri nimitykset eivät alunperin viitanneet tiettyyn tanssitapaan tai -tyyliin, mutta 1900-luvun lopulla kansantanssijoiden keskuudessa jenkka vakiintui hyppäävän tanssimuodon nimitykseksi, kun taas kävelypohjaista muotoa alettiin kutsua sottiisiksi. Sottiisi liittyi hyvin harvoin muihin tansseihin, mutta se on pysynyt käytössä varsin tasaisesti reilun sadan vuoden ajan. Missään vaiheessa se ei kuitenkaan ole noussut kaikkein suosituimmaksi tanssiksi. Nykyään nimenomaan jenkkaa tanssitaan ainakin jossain määrin yleisissä tanssitilaisuuksissa, esimerkiksi tanssilavoilla.
Myös masurkka yleistyi koko maassa, vaikka siitä ei ilmeisesti kovin suosittua koskaan tullut. Masurkasta tunnetaan joitakin muunnelmia, ja Pohjois-Suomessa siitä käytettiin myös nimitystä rimppa, ja siellä se oli jossasin määrin suositumpaa kuin muualla. Vaikka masurkka oli 1800-luvun paritansseista nuorimpia Suomessa, se jäi niistä ensimmäisenä pois käytöstä jo 1900-luvun alkuvuosina.
Polkasta tuli erittäin suosittu tanssi, ja sen ympärille rakentui erittäin paljon pieniä tansseja. Yleensä näissä tansseissa oli jonkinlainen johdantosa, jossa esimerkiksi heristeltiin sormea tai nyrkkiä tai hypeltiin pareittain vastakkain, sekä polkkaosa, jossa tanssittiin polkkaa pareittain ympäri. Hyvin suosittu tanssi eri puolella Suomea oli Kymmentä kynttä, joka oli kansainvälisesti tunnetun Kreuz-polkan suomalainen muunnelma. Myös monet muut vastaavat tanssit levisivät laajalle: esimerkiksi Raatikko-tanssi vanhoja piikoja herjaavine sanoineen tunnettiin Pohjanmaalta Pohjois-Karjalaan ja nyrkkipolkkaa tanssittiin useina toisintoina yleisesti eri puolella Suomea.
Valssin tavoin polkka liittyi moniin muihin tansseihin, ja sen suosiota osoittaa se, että joissakin vanhoissa kontratansseissa alettiin käyttää polkka-askelikkoja vanhempien polska-(vaihto-) askelikkojen sijaan. Uudemmissa kontratansseissa puolestaan saattoi olla kokonaisia vuoroja tai vuoron osia, joissa tanssittiin pelkästään polkkaa. Polkan tanssiminen sinänsä oli varsin yksilöllistä, ja tyylejä oli yhtä monta kuin tanssijaakin. Monin paikoin Suomessa polkka kehittyi varsin “hyppelevään” tyyliin, vaikkakin vasta kansantanssin harrastajat vakiinnuttivat 1900-luvun alkupuolella nykyisin yleisimmin käytetyn polkka-askelikon, jossa liike alkaa tasahypyllä.
Polkan valtakautta oli 1800- ja 1900-lukujen vaihde, jolloin se lienee ollut yksi suosituimmista tansseista Suomessa. Erityisen voimakkaana polkka eli Etelä-Pohjanmaalla, jossa se tietyssä mielessä syrjäytti polskan 1800-luvun lopulla. Polkan suosio alkoi hiipua vähitellen 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, ja toisen maailmansodan jälkeen se jäi melko nopeasti pois käytöstä yleisten tanssien repertoaarista.
Sottiisi
1870- ja 1880-luvuilla Suomessa yleistyi polkkaa lähellä oleva tasajakoinen tanssi, joka alkuvaiheessa tunnettiin erityisesti sottiisin nimellä. Sottiisin alkuperä on osin hämärän peitossa. Schottische-niminen tanssi esiintyi ensimmäistä kertaa saksalaisissa kaupunki- ja kyläjuhlissa 1830- ja 1840-luvuilla. Sen mahdollisina alkumuotoina on mainittu polkkaa, saksalaista Hopser-tanssia sekä ranskalaista Ecossaise-tanssia, jonka paritanssina tanssitun loppuosan on arveltu olleen esikuvana sottiisille. Ilmeisesti tanssin nimi on tullut Ecossaisesta (ransk. skotlantilainen > saksaksi Schottische), mutta todennäköisesti polkan vaikutus on ollut vahvin. Tähän viittaa myös tanssin yksi monista nimityksistä, saksanpolkka (ruots. tyska polka -> "tyyskä").Sottiisi on musiikillisestikin hyvin lähellä polkkaa, ja ainoa merkittävä ero sottiisi- ja polkkamusiikin välillä on tempossa: sottiisi on selvästi polkkaa hitaampi. Tanssillisesti ne eroavat toisistaan siinä, että tavallinen polkka koostuu yleensä pelkästään suljetussa tanssiotteessa tapahtuvaa liikkumista, joko eteen-/taaksepäin tai pyörien, kun taas sottiisiin kuuluu yleensä avoimessa otteessa suoritettava liikkuminen tanssisuunnassa eteenpäin sekä sitä seuraava pyörintä suljetussa otteessa. Eteenpäin liikkuminen tapahtuu polkan tapaisin vaihtoaskelikoin joko ilman hyppyä tai hypäten askelikon lopussa: jälkimmäistä kutsutaan nykyään jenkan askelikoksi, vaikka se on rakenteeltaan samanlainen kuin yleiseurooppalainen polkka-askelikko. Ensimmäisessä tapauksessa tätä seuraava pyörintä tapahtuu ns. pistoaskelin ja jälkimmäisessä hyppyaskelikoin.
Sottiisista tunnetaan vähemmän muunnelmia kuin polkasta, vaikka tanssi sinänsä on ollut suosittu koko Suomessa. Yksi vanhimmista muunnelmista on Kaakkuri, josta on tietoja tanssin, sävelmän ja sanojen osalta eri puolelta Suomea aina Kittilää myöten. Eri muunnelmat ja toisinnot ovat varsin lähellä toisiaan ja eroavat erityisesti nimien osalta. Sottiisilla onkin harvinaisen paljon nimityksiä: esimerkiksi sodenssi, saksanpolkka, tyyskä ja ruotsinkielisellä alueella tyska polka, tvåstigare, hollandspolka. 1900-luvulla yleistyi nimenä jenkka, joka tulee mahdollisesti ruotsinkielisestä sanasta "jämka", joka viittasi 1800-luvun lopulla ruotsinkielisellä alueella sottiisin tanssimiseen tasaisesti. Tanssin eri nimitykset eivät alunperin viitanneet tiettyyn tanssitapaan tai -tyyliin, mutta 1900-luvun lopulla kansantanssijoiden keskuudessa jenkka vakiintui hyppäävän tanssimuodon nimitykseksi, kun taas kävelypohjaista muotoa alettiin kutsua sottiisiksi. Sottiisi liittyi hyvin harvoin muihin tansseihin, mutta se on pysynyt käytössä varsin tasaisesti reilun sadan vuoden ajan. Missään vaiheessa se ei kuitenkaan ole noussut kaikkein suosituimmaksi tanssiksi. Nykyään nimenomaan jenkkaa tanssitaan ainakin jossain määrin yleisissä tanssitilaisuuksissa, esimerkiksi tanssilavoilla.
Masurkka
Melko lailla yhtä aikaa sottiisin kanssa yleistyi kansanomaisessa muodossa viimeinen 1800-luvun paritansseista, puolalaista alkuperää ollut kolmivaihtoinen masurkka. Masurkka omaksuttiin kansan keskuudessa polkkamasurkkana, joka syntyi itse asiassa polkkavariaationa 1840-luvulla. Aiemmin Suomessa oli tosin tanssittu Venäjältä tuotua masurkkaa säätyläisten tanssina, mutta tämä ei yleistynyt kansanomaisena. Poikkeuksena lienee joissakin purpureissa tanssittu masurkka, jossa käytetään ilmeisesti tästä vanhemmasta masurkasta peräisin olevaa liikesarjaa. Polkkamasurkkaa tanssittiin yleensä kaksiosaisena tanssina sottiisin tapaan: aluksi pareittain avoimessa otteessa, yleensä käsi kädessä, tanssisuunnassa eteenpäin, ja sen jälkeen pareittain suljetussa otteessa pyörien. Alkuosassa käytettiin ns. potkumasurkan askelikkoa, ja pyörintä tapahtui valssi- tai polkkamasurkka-askelikoin.Myös masurkka yleistyi koko maassa, vaikka siitä ei ilmeisesti kovin suosittua koskaan tullut. Masurkasta tunnetaan joitakin muunnelmia, ja Pohjois-Suomessa siitä käytettiin myös nimitystä rimppa, ja siellä se oli jossasin määrin suositumpaa kuin muualla. Vaikka masurkka oli 1800-luvun paritansseista nuorimpia Suomessa, se jäi niistä ensimmäisenä pois käytöstä jo 1900-luvun alkuvuosina.
Salonkitanssit ja venäläistaustaiset paritanssit
Kehruuvalssi, Krakoviak, VengerkaKasakka, Parikkalalainen, Rikurilla
Ruodlieb Fragmentum XI (IX) https://www.hs-augsburg.de/~harsch/Chronologia/Lspost11/Ruodlieb/ruo_fr11.html
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti