Angleesit, enkeliskat ja kolonnatanssit
Vanhin Euroopassa yleistynyt kontratanssimuoto oli angleesi (contredanse anglaise eli englantilainen kontratanssi), jonka tanssikuviona oli sola eli kaksi vastakkaista riviä: miehet toisessa ja naiset toisessa rivissä. Kontratanssit tunnettiin Ruotsissa ja Suomessa 1700-luvun alkupuolella säätyläistansseina. Amiraali Tersmeden kertoi tanssineensa niitä Turussa 1740-luvulla, ja hänen päiväkirjamerkinnöistään voi päätellä niiden kasvattaneen suosiotaan vähitellen seuraavien vuosikymmenten aikana.
Kansanomaisina tansseina kontratansseja lienee tanssittu jo 1700-luvulla, vaikka mainintoja niistä on äärimmäisen niukasti. Ruotsissa angleesi-tyyppisiä kontratansseja kutsuttiin usein nimellä långdans, joksi kutsuttiin myös vanhoja ketjutansseja. Suomessa kansanomaisessa käytössä angleesi vääntyi ankeliiniksi, ankleeksiksi tai anglessiksi. Ruotsin långdans puolestaan kääntyi pitkätanssiksi tai pitkäksi, tai sitten se vain muutettiin asuun longtanssi. Eniten angleeseista on kuitenkin muistiinpanojen mukaan käytetty täysin omaperäisiä nimityksiä: Solavalssi, Kynkkäliepakko, Kukkokiekuu, Valkea ja hieno. Tämä ei sinänsä ole outoa, sillä nimenomaan 1700-luvulla säätyläisetkin nimesivät usein kontratanssinsa, ja jotkut säätyläiskäytössä olleet tanssinimet siirtyivät myös kansan keskuuteen: säätyläisnuottikirjoissa tavataan kontratanssi nimeltä Matadora, joksi kutsuttiin myös erästä Porvoon seudulla tanssittua angleesia (Matadora eller Långdans, SLS), ja edellisen kaltainen tanssisävelmä on tallennettu Karjalasta nimellä Matratuuria (SKSä III).
Angleeseja lienee tanssittu koko Suomessa Raja-Karjalaa lukuun ottamatta, mutta eniten niistä on tietoja Keski-Suomesta, Savosta ja Etelä-Karjalasta. Todennäköisesti ne ehtivät väistyä maan länsiosista varhain, ehkä jo 1800-luvun alussa, muiden tanssien tieltä, ja siksi niistä on sieltä varsin vähän tarkempia kuvauksia. Lisäksi ne eivät näyttäisi saavuttaneen missään kovin merkittävää asemaa tanssikulttuurissa: niitä ei esimerkiksi käytetty häissä seremoniallisina tai rituaalisina tansseina. Monin paikoin ne lienevät olleet melko lyhyen aikaa käytössä.
Laajimmalle levinnyt angleesi on todennäköisesti kankaankudontatanssi vedä verkaa, joka tunnetaan myös nimillä Valmari, Kankuri sekä ruotsinkielisellä alueella Väva vadmal. Tämä tanssi tunnettiin Ruotsissa säätyläisten keskuudessa 1700-luvulla, ja Suomessa se yleistyi kansanomaisena tanssina useammassa vaiheessa 1800-luvulla. Ilmeisesti täälläkin tanssi oli pitkään myös säätyläisten käytössä. Vedä verkaa -tanssi on harvinaisen pitkä angleesiksi, ja se vaikuttaakin jonkinlaiselta tanssiketjulta, johon on liitetty kankaankudontateema siihen liittyvine sanoineen.
Rakenteellisesti angleeseille on tyypillistä tanssin progressiivinen kulku. Tavallisin muoto on yksinkertainen progressio, jossa yksi pari kerrallaan suorittaa tanssin eri osat tanssien keskenään tai tanssittaen muita. Parit siirtyvät vuorollaan kuvion yläpäähän aktiivisen parin paikalle. Harvinaisemmassa progression muodossa, täysprogressiossa, tanssin aloittaa yksi pari, joka siirtyy vähitellen kohti solan alapäätä muiden liittyessä tanssiin mukaan vuorollaan: tanssissa on suurimman osan aikaa useampia kuin yksi aktiivinen pari.
Viimeistään 1800-luvun alkupuolella Suomessa yleistyi toinen pienimuotoinen kontratanssiryhmä, enkeliskat, jotka olivat ilmeisesti lähes yksinomaan kansanomaisessa käytössä: säätyläistansseina niitä ei juurikaan tunneta. Enkeliskoista on tietoja 1800-luvun alkupuolelta lähtien, ja Reinholm mainitsee tanssin Ilokkaan käsikirjoituksessa vuonna 1850. Erityisen suosittuja ne olivat Ahvenanmaalla, mutta tietoja niistä on lähes koko Suomesta Karjalaa lukuun ottamatta. Suosituimmillaan ne lienevät olleet 1800-luvun puolenvälin paikkeilla.
Enkeliskat poikkesivat muista kontratansseista siinä suhteessa, että ne eivät tulleet Pohjoismaihin Ranskan kautta, vaan ilmeisesti merimiesten välityksellä suoraan Brittein saarilta, jossa niiden lähtömuotoina olivat reel-tanssit. Nimitys ril tunnetaankin näiden tanssien yhteydessä esimerkiksi Norjassa. Ruotsissa niitä alettiin kutsua nimellä engelska eli englantilainen, ja tämä nimitys muuttui suomenkielisellä alueella yleisesti enkeliskaksi. Enkeliskojen tyypillisimpiä piirteitä olivat paikalla suoritettava hyppely sekä pujottelu kahdeksikon muotoisessa kuviossa, ja nämä molemmat tunnetaan reel-tansseissa. Enkeliskoja tanssittiin hyvin vaihtelevissa kuvioissa, joissa saattoi olla kolme, neljä, viisi, kuusi, kahdeksan tai yhdeksän tanssijaa, ja niissä ei läheskään aina oltu pareittain. Erityisesti Ahvenanmaalta on tietoja myös useamman hengen kuvioista (ks. Åländska folkdanser).
Enkeliska ei kuitenkaan ollut ainoa kontratanssi, jossa käytettiin tavallisuudesta poikkeavaa tanssijamäärää. 1800-luvun alussa Suomessa yleistyivät kansanomaisessa käytössä ns. kolonnatanssit, joita täällä yleensä tanssittiin yhdeksän hengen kuvioissa: tavallisesti kolme miestä ja kuusi naista, mutta Pyhtäältä on tallennettu toisinto, jossa tanssii kuusi miestä ja kuusi naista (Stora hamburger, SLS). Ruotsinkielisellä alueella näitä tansseja kutsuttiin usein hamburgerpolskaksi ja suomenkielisellä puolella hampurin- tai hollolanpolskaksi, mutta myös muut nimet olivat käytössä, esim. Yhdeksänhenkinen, Tyrvään lysti tai Nio mans polska. Tavallisesti tässä tanssimuodossa keskimmäinen tanssija tanssitti vuorollaan kaikkia muita, yleensä karkeloiden näiden kanssa, ja aina välillä tanssijat pyörivät kolmen hengen polskapiireissä. Kolonnatansseista on tietoja koko maasta Karjalaa lukuun ottamatta.
Reinholmin kokoelmissa on yksi varhaisimmista kuvauksista hampurin- eli hollolanpolskasta:
Hollolan polska (Löjtnant de Mathis)
x, y och z äro herrar som hafva 2 damer hvar
Mellersta kavaljeren figurerar först med damerna i a och gör tur med dem, samt svänger i polska om dessa begge. Derefter lika [?] med damerna i c, och sist med kavaljererne i d. Efter detta afgår mellersta paret till yttre platsen. Allt gåt i fort och liflig pålsktakt och fort.
[x, y ja z ovat herroja, joilla on kullakin kaksi daamia. Keskimmäinen kavaljeeri karkeloi ensin a-suunnassa daamien kanssa sekä tanssii polskaa molempien kanssa. Sen jälkeen samoin c-suunnassa daamien kanssa ja viimeiseksi d-suunnassa kavaljeerien kanssa. Tämän jälkeen keskimmäinen pari siirtyy ulommalle paikalle. Kaikki sujuu vauhdikkaan ja vilkkaan polskan tahdissa.] (MV Reinholm 35 – 42:3. 99.)
Katrillit
1700-luvun merkittävin kontratanssi Euroopassa oli kotiljonki, joka tunnettiin myös nimellä La contredanse française, ranskalainen kontratanssi, erotuksena angleesista. Kotiljonki-nimen alkuperä on hämärän peitossa, vaikka sen on yleisesti arveltu tarkoittavan alushametta (ransk. cotillon) ja tulleen tanssin nimeksi Alain-René de Sagen näytelmän Télémaque laulun sanoista: ”Ma Commere, quand je danse, Mon Cotillion va-t-il bie. [Ystäväni, kun tanssin, näyttääkö alushameeni hyvältä?]” (Gay 2013, 168.) Tämän oletuksen tekee kuitenkin ongelmalliseksi se seikka, että de Sage kirjoitti näytelmänsä vuonna 1715, ja varhaisin tunnettu kirjallinen maininta kotiljongista on jo vuodelta 1705. Lisäksi alankomaalainen taiteilija Jacob Duck maalasi jo 1600-luvun puolessavälissä teoksen El cotillón, joka kuvaa tanssitilannetta (Museo Nacional de Bellas Artes s.a.). Tanssin on arveltu myös olevan alun perin Ranskan Länsi-Intiasta, mutta tätäkään ei ole pystytty todistamaan pitävästi.Vuodelta 1705 oleva ensimmäinen tieto tanssista (Le Cotillon, danse á quatre) on ranskalaisen tanssimestarin Raoul Auger Feuillet’n tanssioppaasta IIIIe Recueil de dances de bal pour l’année 1706. Feuillet kuvaa tanssia vanhaksi, mikä viittaa siihen, että sen alkuperä ulottuu ainakin 1600-luvulle:
»Vaikka kotiljonki on vanha tanssi, se on niin suosittu hovissa, että ajattelin, että minun täytyy sisällyttää se tähän pieneen kokoelmaan, se on eräänlainen neljän hengen branle, jota kuka tahansa voi tanssia opettelematta sitä etukäteen.»
Feuillet’n kotiljonki oli tehty kahdelle parille, kuten monet varhaiset neliötanssit. Se koostui vaihtuvista osista ja pysyvästä osasta. Vaihtuviin osiin kuuluivat myöhemmissä katrilleissa tyypilliset vastuut, paripyörinnät, ristit ja piirit. (Feuillet 1705.) Tämä kaava vakiintui 1700-luvulla yleisimmän kotiljonkitanssin perusrakenteeksi, vaikkakin tanssijoiden määrä kasvoi neljään pariin. Tyypillisesti kotiljongeissa oli 8–10 tai jopa 15 vuoroa, jotka alkoivat vaihtuvalla osalla ja joiden loppuosassa tanssittiin toistuvia osia.
Erästä kotiljongin monista versioista alettiin kutsua katrilliksi (ransk. quadrille = neliö), joka nimityksenä oli 1700-luvulla vielä vakiintumaton ja saattoi viitata erityyppisiin kotiljonkeihin. Esimerkiksi englantilainen tanssimestari S.J. Gardiner totesi vuonna 1786, että katrilli oli sama kuin kotiljonki, mutta siinä tanssi vain kaksi paria eikä neljä kuten kotiljongissa. (Inglehearn 1998.) 1800-luvulla katrilli tarkoitti yleensä kahta hieman erilaista kontratanssia, joista toinen oli käytännössä sama kuin 1700-luvun standardikotiljonki, kun taas toinen, uudempi katrilli kehitettiin Napoleonin keisarihovissa kotiljongin pohjalta aivan 1800-luvun alussa. Näitä pidettiin 1800-luvulla sukulaistansseina, joiden erona oli kotiljongille tyypillisten vaihtuvien osien puuttuminen uudesta katrillista. 1800-luvun puoleenväliin mennessä 1700-luvun kotiljonkia alettiin kutsua katrilliksi yhdessä monien muiden katrillimuunnelmien kanssa, kun taas kotiljonki vakiintui vähitellen eräänlaisen tanssileikin nimeksi. (Aldrich 1991, 15–17.)
Erästä kotiljongin monista versioista alettiin kutsua katrilliksi (ransk. quadrille = neliö), joka nimityksenä oli 1700-luvulla vielä vakiintumaton ja saattoi viitata erityyppisiin kotiljonkeihin. Esimerkiksi englantilainen tanssimestari S.J. Gardiner totesi vuonna 1786, että katrilli oli sama kuin kotiljonki, mutta siinä tanssi vain kaksi paria eikä neljä kuten kotiljongissa. (Inglehearn 1998.) 1800-luvulla katrilli tarkoitti yleensä kahta hieman erilaista kontratanssia, joista toinen oli käytännössä sama kuin 1700-luvun standardikotiljonki, kun taas toinen, uudempi katrilli kehitettiin Napoleonin keisarihovissa kotiljongin pohjalta aivan 1800-luvun alussa. Näitä pidettiin 1800-luvulla sukulaistansseina, joiden erona oli kotiljongille tyypillisten vaihtuvien osien puuttuminen uudesta katrillista. 1800-luvun puoleenväliin mennessä 1700-luvun kotiljonkia alettiin kutsua katrilliksi yhdessä monien muiden katrillimuunnelmien kanssa, kun taas kotiljonki vakiintui vähitellen eräänlaisen tanssileikin nimeksi. (Aldrich 1991, 15–17.)
Ruotsissa ja Suomessa katrillit yleistyivät säätyläistansseina 1700-luvun loppupuolella kuten muuallakin Euroopassa. Vuonna 1763 ruotsalainen tanssimestari Johan P. Lindhé kuvasi tanssioppaassaan Beskrifning på Contradanser för Högwälborne herr Baron Anders Sigfrid Rålambkatrillin rakenteen kotiljongin tapaan: siinä tanssi muodostui kahdeksasta vuorosta, joiden alussa oli vaihtuva osa ja lopussa toistuva osa (figuré) (Lindhé 1763). Kansanomaisista katrilleista ei ole Suomesta kovinkaan paljon tietoja tuolta ajalta, mutta todennäköisesti ainakin rannikkoseuduilla katrilli tunnettiin jo 1700-luvun lopulla. Säilyneistä katrillityyppisistä tansseista Stora själen Itä-Uudeltamaalta sekä Heikkilä-katrilli Satakunnasta sisältävät piirteitä, jotka viittaavat niiden korkeaan ikään. Myös perimätiedon mukaan tanssit olisivat 1700-luvun lopulta tai viimeistään aivan 1800-luvun alusta. Kovin suurta suosiota katrillit eivät kuitenkaan vielä tässä vaiheessa saavuttaneet, vaan ne jäivät varsin paikallisiksi tansseiksi.
Kotiljonkityyppinen katrilli yleistyi erityisesti Länsi- ja Etelä-Suomessa 1800-luvun puoleenväliin mennessä kansanomaisena tanssina. Tietoja kotiljongista kansanomaisen tanssin nimenä ei Suomesta ole löytynyt, vaan tanssiin viitataan aina katrillina. Kotiljonki ei ollut ainoa katrilli, joka saapui Suomeen 1800-luvulla, vaan erilaisia muunnelmia saapui niin lännestä kuin idästäkin. Kotiljonkityyppisestä katrillista on kuitenkin erittäin paljon tietoja, joten ilmeisesti se edusti levinneisyysalueillaan katrillin perustyyppiä aina vuosisadan loppuun asti. Hyvin yleisesti tätä tanssia alettiin Suomessa kutsua ruotsinkatrilliksi (svensk kadrilj) erotuksena muista katrilleista. Tosin usein nimenä oli myös pelkkä katrilli, mihin lienee vaikuttanut se, ettei paikkakunnalla tunnettu ”kilpailevaa” katrillimuotoa.
1800-luvun puolenvälin tuntumassa katrillit alkoivat yleistyä muutenkin laajalti Suomessa, ja vaikutteita tuli paitsi lännestä, hieman myöhemmin myös idästä. Erityisesti Karjalan ortodoksialueella venäläinen vaikutus oli voimakas, ja sikäläinen katrilliperinne liittyikin selkeästi venäläiseen tanssikulttuuriin. Venäjällä yleistynyt katrilli ei ollut kotiljonkityyppinen kuten länsisuomalaiset ruotsinkatrillit, vaan sen esikuvana oli Napoleonin hovin uudempi katrilli. Myös ortodoksiset kolttasaamelaiset omaksuivat katrillin yhdessä muiden venäläisten tanssien kanssa, vaikka muuten länsimainen tanssikulttuuri ei levinnytkään saamelaisten keskuuteen ennen 1900-lukua. Sekä karjalaiset katrillit että kolttakatrilli koostuivat tyypillisesti viidestä tai kuudesta vuorosta, joissa ei ollut toistuvia osia, vaan jokainen vuoro muodosti oman kokonaisuutensa samaan tapaan kuin Napoleonin katrillissa. Lisäksi niihin liittyi melko yleisesti vanhempaan tanssiperinteeseen kuuluneita ajoja ja kyydityksiä sekä ortodoksialueella lisäksi improvisoitua tanssia ripaska- ym. sooloineen.
Itäisissä katrilleissa musiikin ja tanssin suhde oli varsin löyhä: laulu tai hanurisäestys toimivat ikään kuin taustana tanssille, ja niissä saatettiin käyttää melkein mitä tahansa sävelmiä, usein venäläisiä kansanlauluja. Länsi-Suomessa tanssin ja musiikin rakenteilla oli selkeämpi yhteys, ja tanssin kesto riippui musiikista eikä päinvastoin kuten idempänä: katrillisävelmiä voitiin toki lännessäkin käyttää vaihdellen mutta tietyn rakenteen puitteissa.
1800-luvulla katrilliksi kutsuttiin monenlaisia neliössä tai vastakkaisriveissä tanssittuja tansseja. Joskus niihin saattoi littyä jokin lisämääre: esimerkiksi Korssikatrilli. Katrillin rinnalla käytössä olivat kuitenkin myös tanssikuviosta lähtöisin olevat yleisnimitykset kontra (Ristikontra, Ristikko) Itä-Uudellamaalla, Savossa ja Karjalassa, fyyrkantti (Fyrkant, Viirkantti, Neliö, Nelistö, Nelinen) Itä-Uudellamaalla ja Hämeessä sekä kahdeksainen (Åtta, Åtta man engel, Ottommi) erityisesti Pohjanmaalla, Keski-Suomessa ja Savossa. Lisäksi tunnetaan runsaasti yksittäisten katrillitanssien tai paikallisten toisintoryhmien nimityksiä, kuten Kosokki, Kikari, Kasareikka, Vackra svägerskan ja Fria valet.
Pitkien katrillien yksittäisiä vuoroja saatettiin alkaa tanssia erillisinä tansseina, ja osa edellä mainituista tansseista on pieniä neliö- tai vastakkaisrivitansseja, joita tunnetaan erityisesti Keski-Suomesta. Vastaava ilmiö, vuorojen irtaantuminen omiksi tansseikseen, tapahtui myös Pohjois-Inkerissä, jossa ilmeisesti jonkin Pietarissa 1800-luvun alussa tanssitun kontratanssin, mahdollisesti potpourrin, vuorot olivat sikäläisten röntyskätanssien lähtömuotoina. Röntyskät olivat muutenkin poikkeuksellinen kontratanssi, sillä niitä tanssittiin progressiivisesti piirissä kaksi paria vastakkain, ja niissä tyttö oli viejän paikalla eli parin vasemmalla puolella.
Kansanomaisena tanssina katrilli oli suosituimmillaan 1800-luvun jälkipuoliskolla, mutta 1900-luvun alkuun mennessä se jäi yleisesti pois käytöstä. Itä-Karjalassa ja Inkerinmaalla sitä tanssittiin kuitenkin pitkälle 1900-lukua, ja kolttien illanvietoissa se tunnettiin vielä viime sotien jälkeenkin. Etelä-Pohjanmaata ja Pohjois-Suomea (poikkeuksena koltat!) lukuun ottamatta katrillit nousivat tärkeimpien tanssien joukkoon, ja paikoin Länsi-Suomessa niitä käytettiin jopa seremoniallisina tansseina häissä. Idän ortodoksialueella katrillit ensimmäisinä varsinaisina paritansseina muodostivat pitkään tanssikulttuurin rungon, ja siksi ne antoivatkin sille voimakkaan leimansa.
Vaikka katrillista syntyi 1800-luvulla Suomessa kymmeniä, ehkä satoja erilaisia kansanomaisia muunnelmia ja toisintoja, sillä säilyi kuitenkin tiettyjä varsin selkeitäkin piirteitä. Kuviona sillä oli joko neljän tai useamman parin neliö tai kaksi vastakkaista riviä. Tietyt perusosat toistuivat katrilleissa varsin säännöllisesti, vaikka yhdessä tanssissa toki käytettiin vain muutamaa näistä: vastuut, läpikäynnit, paikanvaihdot, karkelot, piirit ja porttien käynnit olivat tyypillisiä katrillien toistuvia osia niin idässä kuin lännessäkin.
Tietynlaisen huipennuksensa kontratanssit saavuttivat purpureissa, jotka itse asiassa olivat usean tanssin muodostamia tanssiketjuja. Sanan purpuri alkuperä on ranskan sanassa potpourri, joka tarkoittaa sekaliharuokaa. Musiikin puolella potpourri tarkoittaa yleisesti sävelmäketjua, ja 1700-luvun alussa samalla nimellä kutsuttiin pienten neliötanssien muodostamaa tanssisarjaa. 1800-luvun alussa Suomessa tunnettiin säätyläistanssina potpourri, jota kutsuttiin myös kotiljongiksi. Tämä tanssi kooostui poloneeseista, masurkoista, katrilleista, valsseista ja angleesiksi nimitetystä vuorosta, joka ei ollut samanlainen kuin 1700-luvun solassa tanssitut angleesit.
Potpourria ei tunnettu 1800-luvulla säätyläistanssina Ruotsissa tai Saksassa, ja todennäköisesti se tuli Suomeen Venäjältä. Tähän viittaisi myös esimerkiksi masurkan käyttö osana potpourria, sillä Ruotsista on hyvin vähän tietoja masurkasta ennen polkkamasurkan yleistymistä 1840-luvulla; Venäjällä se oli käytössä jo 1800-luvun alussa.
Säätyläistanssina potpourri jäi käytöstä 1800-luvun puoleenväliin mennessä, mutta samoihin aikoihin se alkoi yleistyä kansanomaisena tanssina nimellä purpuri (Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla purppuri). Purpuria ei kuitenkaan ole tanssittu koko maassa vaan lähinnä tietyssä osissa Länsi- ja Keski-Suomea. Levinneisyyden ja rakenteen perusteella Suomen purpurialue voidaan jakaa kolmeen osaan: Länsi-Uusimaa mukaan lukien läheiset Varsinais-Suomen pitäjät, Satakunta-Häme-Keski-Suomi, sekä Keski- ja Pohjois-Pohjanmaa. Hajatietoja löytyy Savosta asti, mutta kovin yleinen se ei idempänä liene ollut kuten ei myöskään Etelä-Pohjanmaalla.[1] Mielenkiintoinen yksityiskohta on kuitenkin se, että aiemmin mainitut inkeriläiset röntyskätanssit sisälsivät monia purpureille tyypillisiä piirteitä, mikä tukee käsitystä purpurin itäisestä alkuperästä: mahdollisesti molempien tanssien lähtömuodot löytyivät Pietarin tanssisalongeista.
Purpurit olivat pisimpiä ja monimuotoisimpia suomalaisia kansantansseja, ja niiden tanssiminen vaati yleensä tiettyjä ennakojärjestelyitä ja organisointia, jotta tanssi olisi sujunut moitteettomasti. Tanssikuviona oli useimmiten neliö, mutta tietoja on myös piirissä ja kahdessa vastakkaisessa rivissä tanssituista purpureista.
Rakenteeltaan Länsi-Uudenmaan purpureissa oli eniten vaihtelua, kun taas muut purpurit muistuttivat perusmuodoiltaan hyvin paljon toisiaan. Länsi-Uudellamaalla ja läheisissä Varsinais-Suomen pitäjissä (Paraista lukuun ottamatta) purpurissa oli yleensä kymmenkunta vuoroa, ja jokaisen vuoron välissä tanssittiin ns. välivuoro tai useita sellaisia. Välivuoroa kutsutiin usein angleesiksi.
Muissa purpureissa tätä välivuoroa vastaavat vuorot muodostivat itse asiassa koko purpurin rungon: Paraisilla näitä kutsuttiin katrilleiksi, paikoin Hämeessä ulosajoiksi ja Keski-Pohjanmaan suomalaispitäjissä ristauksiksi. Sekä Paraisilla että Satakunnassa ja Hämeessä näissä vaihtelivat tahtilajit ja askelikot hyvinkin paljon tasajakoisesta kävelystä ja vaihtoaskelikoista kolmivaihtoiseen masurkkaan, ja myös Pohjois-Pohjanmaalta Haapavedeltä tallennetussa purpurissa löytyy vastaavaa vaihtelua. Sen sijaan Keski-Pohjanmaalla ristausten ja hyppytahtien musiikki oli tasajakoista ja askelikot kävelyä, vaihto- tai jenkka-askelikkoja.
Länsi-Uudellamaalla purpuriin kuului vuoroja, joita tanssittiin vyöryttämällä: ensimmäinen pari aloitti tanssin viereisen parin kanssa, siirtyi eteenpäin tanssien samoin kaikkien muiden kanssa ja muut parit seurasivat heitä tanssien samoin, kunnes kaikki pääsivät omille paikoilleen. Muualla vyörytysvuorot olivat harvinaisia lukuun ottamatta vuoron päättävää vyörytysmarssia, jollainen liittyi moniin purpureihin. Useimmissa purpureissa oli tanssin keskivaiheilla vaihtelevin tavoiin tanssittu, mutta välivuoroja jossain määrin muistuttanut vuoro, jota kutsuttiin ruotsinkielisellä Uudellamaalla ja Varsinais-Suomessa nimellä åttan, ja muualla mm. nimillä figuré, flikuleeri ja Ranskan katrilli. Erilaiset valssit kuuluivat purpureihin kiinteästi, ja näistä ehkä omalaatuisin oli keskipohjalainen siliavalssi (ruots. slätvals). Purpurin aloitti ja päätti piiri- tai marssivuoro, joka lopussa laajeni usein monimuotoiseksi kuviomarssiksi. Paikoin aloittavan marssivuoron nimenä oli poloneesi, joka esiintyi Etelä-Suomessa myös erillisenä tanssina varsinkin häissä.
Purpuria tanssittiin kaikenlaisissa tanssitilaisuuksissa, mutta erityisasema sillä oli häiden seremoniallisena tanssina: siihen saattoi siinä yhteydessä osallistua kymmeniä pareja, ja tanssi saattoi kestää hyvin pitkän ajan. Purpurin kukoistusaikaa olivat 1800-luvun viimeiset vuosikymmenet, mutta sitä tanssittiin monin paikoin vielä 1900-luvun alussa. Lisäksi erityisesti nuorisoseuroissa sitä alettiin elvyttää jo varhain esitystanssiksi, ja sellaisena se levisi uusille alueillekin, mm. Etelä-Pohjanmaalle.
Kontratanssien viimeistä vaihetta edusti franseesi, joka yleistyi säätyläistanssina 1800-luvun loppupuolella. Franseesi on poloneesin rinnalla säilyttänyt paikkansa akateemisten juhlatilaisuuksien tanssina, mutta kansanomaisena tanssina sitä ei ole tanssittu kovin yleisesti. Franseesista (ranseesi, pransiisi) on tietoja neliö- ja vastakkaisrivitanssina Länsi- ja Etelä-Suomesta, mutta vain Helsingin ympäristössä se saavutti vahvan aseman kansan keskuudessa 1800-luvun lopulla. Franseesi muistutti rakenteeltaan sekä katrilleja että purpureita: katrillipiirteitä olivat vastuut, paikanvaihdot, karkelot ja muut vastaavanlaiset vakio-osat, ja purpurien päätösvuoroa muistuttivat franseesien monimuotoiset kuviomarssit tanssin lopussa. Franseesi oli käytössä melko lyhyen ajan, ja yleensä siinä säilyi tietty “herraskainen“ leima.
Kontratanssit kuuluivat vahvasti suomalaiseen tanssikulttuuriin koko 1800-luvun ajan. Niiden myötä ei tanssitilaisuuksiin sinänsä tullut muutoksia, vaan niitä tanssittiin polskan ja menuetin tavoin niin tanssituvissa kuin häissäkin. Kuitenkin tilan ja ajan suhteen ne muuttivat kansanomaista tanssia voimakkaasti, sillä niissä toimittiin tanssijamääriltään huomattavasti suuremmissa kokonaisuuksissa kuin vanhemmissa tansseissa, ja myös tanssiajan rytmittäminen poikkesi näistä.
Angleesit olivat kontratansseista yksinkertaisimpia, ja niiden omaksuminen lienee ollut melko helppoa. Niiden jonomainen ja yhden tai kahden parin tanssimista korostanut rakenne muistutti monessa suhteessa sitä, miten polskaa ja menuettia tanssittiin vielä 1800-luvun alussa. Angleesit tavallaan tasoittivat tietä monimutkaisemmille kontratansseille, jotka siis saavuttivat eräänlaisen huipennuksensa purpurissa.
Mielenkiintoista on, että Etelä-Pohjanmaalla, Vaasan seutua lukuun ottamatta, kontratanssit eivät missään vaiheessa saavuttaneet kovin suurta suosiota Polska ja paikoin ruotsinkielisillä alueilla myös menuetti pysyivät keskeisessä asemassa pitkälle 1800-lukua, ja vasta uudemmat paritanssit nousivat suosiossa niiden rinnalle vuosisadan loppupuolella
Kansanomaisena tanssina katrilli oli suosituimmillaan 1800-luvun jälkipuoliskolla, mutta 1900-luvun alkuun mennessä se jäi yleisesti pois käytöstä. Itä-Karjalassa ja Inkerinmaalla sitä tanssittiin kuitenkin pitkälle 1900-lukua, ja kolttien illanvietoissa se tunnettiin vielä viime sotien jälkeenkin. Etelä-Pohjanmaata ja Pohjois-Suomea (poikkeuksena koltat!) lukuun ottamatta katrillit nousivat tärkeimpien tanssien joukkoon, ja paikoin Länsi-Suomessa niitä käytettiin jopa seremoniallisina tansseina häissä. Idän ortodoksialueella katrillit ensimmäisinä varsinaisina paritansseina muodostivat pitkään tanssikulttuurin rungon, ja siksi ne antoivatkin sille voimakkaan leimansa.
Vaikka katrillista syntyi 1800-luvulla Suomessa kymmeniä, ehkä satoja erilaisia kansanomaisia muunnelmia ja toisintoja, sillä säilyi kuitenkin tiettyjä varsin selkeitäkin piirteitä. Kuviona sillä oli joko neljän tai useamman parin neliö tai kaksi vastakkaista riviä. Tietyt perusosat toistuivat katrilleissa varsin säännöllisesti, vaikka yhdessä tanssissa toki käytettiin vain muutamaa näistä: vastuut, läpikäynnit, paikanvaihdot, karkelot, piirit ja porttien käynnit olivat tyypillisiä katrillien toistuvia osia niin idässä kuin lännessäkin.
Purpuri ja franseesi
Tietynlaisen huipennuksensa kontratanssit saavuttivat purpureissa, jotka itse asiassa olivat usean tanssin muodostamia tanssiketjuja. Sanan purpuri alkuperä on ranskan sanassa potpourri, joka tarkoittaa sekaliharuokaa. Musiikin puolella potpourri tarkoittaa yleisesti sävelmäketjua, ja 1700-luvun alussa samalla nimellä kutsuttiin pienten neliötanssien muodostamaa tanssisarjaa. 1800-luvun alussa Suomessa tunnettiin säätyläistanssina potpourri, jota kutsuttiin myös kotiljongiksi. Tämä tanssi kooostui poloneeseista, masurkoista, katrilleista, valsseista ja angleesiksi nimitetystä vuorosta, joka ei ollut samanlainen kuin 1700-luvun solassa tanssitut angleesit.
Potpourria ei tunnettu 1800-luvulla säätyläistanssina Ruotsissa tai Saksassa, ja todennäköisesti se tuli Suomeen Venäjältä. Tähän viittaisi myös esimerkiksi masurkan käyttö osana potpourria, sillä Ruotsista on hyvin vähän tietoja masurkasta ennen polkkamasurkan yleistymistä 1840-luvulla; Venäjällä se oli käytössä jo 1800-luvun alussa.
Säätyläistanssina potpourri jäi käytöstä 1800-luvun puoleenväliin mennessä, mutta samoihin aikoihin se alkoi yleistyä kansanomaisena tanssina nimellä purpuri (Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla purppuri). Purpuria ei kuitenkaan ole tanssittu koko maassa vaan lähinnä tietyssä osissa Länsi- ja Keski-Suomea. Levinneisyyden ja rakenteen perusteella Suomen purpurialue voidaan jakaa kolmeen osaan: Länsi-Uusimaa mukaan lukien läheiset Varsinais-Suomen pitäjät, Satakunta-Häme-Keski-Suomi, sekä Keski- ja Pohjois-Pohjanmaa. Hajatietoja löytyy Savosta asti, mutta kovin yleinen se ei idempänä liene ollut kuten ei myöskään Etelä-Pohjanmaalla.[1] Mielenkiintoinen yksityiskohta on kuitenkin se, että aiemmin mainitut inkeriläiset röntyskätanssit sisälsivät monia purpureille tyypillisiä piirteitä, mikä tukee käsitystä purpurin itäisestä alkuperästä: mahdollisesti molempien tanssien lähtömuodot löytyivät Pietarin tanssisalongeista.
Purpurit olivat pisimpiä ja monimuotoisimpia suomalaisia kansantansseja, ja niiden tanssiminen vaati yleensä tiettyjä ennakojärjestelyitä ja organisointia, jotta tanssi olisi sujunut moitteettomasti. Tanssikuviona oli useimmiten neliö, mutta tietoja on myös piirissä ja kahdessa vastakkaisessa rivissä tanssituista purpureista.
Rakenteeltaan Länsi-Uudenmaan purpureissa oli eniten vaihtelua, kun taas muut purpurit muistuttivat perusmuodoiltaan hyvin paljon toisiaan. Länsi-Uudellamaalla ja läheisissä Varsinais-Suomen pitäjissä (Paraista lukuun ottamatta) purpurissa oli yleensä kymmenkunta vuoroa, ja jokaisen vuoron välissä tanssittiin ns. välivuoro tai useita sellaisia. Välivuoroa kutsutiin usein angleesiksi.
Muissa purpureissa tätä välivuoroa vastaavat vuorot muodostivat itse asiassa koko purpurin rungon: Paraisilla näitä kutsuttiin katrilleiksi, paikoin Hämeessä ulosajoiksi ja Keski-Pohjanmaan suomalaispitäjissä ristauksiksi. Sekä Paraisilla että Satakunnassa ja Hämeessä näissä vaihtelivat tahtilajit ja askelikot hyvinkin paljon tasajakoisesta kävelystä ja vaihtoaskelikoista kolmivaihtoiseen masurkkaan, ja myös Pohjois-Pohjanmaalta Haapavedeltä tallennetussa purpurissa löytyy vastaavaa vaihtelua. Sen sijaan Keski-Pohjanmaalla ristausten ja hyppytahtien musiikki oli tasajakoista ja askelikot kävelyä, vaihto- tai jenkka-askelikkoja.
Länsi-Uudellamaalla purpuriin kuului vuoroja, joita tanssittiin vyöryttämällä: ensimmäinen pari aloitti tanssin viereisen parin kanssa, siirtyi eteenpäin tanssien samoin kaikkien muiden kanssa ja muut parit seurasivat heitä tanssien samoin, kunnes kaikki pääsivät omille paikoilleen. Muualla vyörytysvuorot olivat harvinaisia lukuun ottamatta vuoron päättävää vyörytysmarssia, jollainen liittyi moniin purpureihin. Useimmissa purpureissa oli tanssin keskivaiheilla vaihtelevin tavoiin tanssittu, mutta välivuoroja jossain määrin muistuttanut vuoro, jota kutsuttiin ruotsinkielisellä Uudellamaalla ja Varsinais-Suomessa nimellä åttan, ja muualla mm. nimillä figuré, flikuleeri ja Ranskan katrilli. Erilaiset valssit kuuluivat purpureihin kiinteästi, ja näistä ehkä omalaatuisin oli keskipohjalainen siliavalssi (ruots. slätvals). Purpurin aloitti ja päätti piiri- tai marssivuoro, joka lopussa laajeni usein monimuotoiseksi kuviomarssiksi. Paikoin aloittavan marssivuoron nimenä oli poloneesi, joka esiintyi Etelä-Suomessa myös erillisenä tanssina varsinkin häissä.
Purpuria tanssittiin kaikenlaisissa tanssitilaisuuksissa, mutta erityisasema sillä oli häiden seremoniallisena tanssina: siihen saattoi siinä yhteydessä osallistua kymmeniä pareja, ja tanssi saattoi kestää hyvin pitkän ajan. Purpurin kukoistusaikaa olivat 1800-luvun viimeiset vuosikymmenet, mutta sitä tanssittiin monin paikoin vielä 1900-luvun alussa. Lisäksi erityisesti nuorisoseuroissa sitä alettiin elvyttää jo varhain esitystanssiksi, ja sellaisena se levisi uusille alueillekin, mm. Etelä-Pohjanmaalle.
PURPPURIN TAHTIA KÄRSÄMÄELLÄ
Purp[p]urin tanssi alotetaan marssilla, ja tulee olla tanssijoita tasaparit, jotka marssin päätyttyä järjestyvät kahteen riviin tasan pareja kumpaankin. Rivin oikeata päätä sanottiin yläversta, ja vasenta sivustaa alaversta, vasten toisen rivin alaverstaa jne. Juoksussa alkavat kummankin rivin yläverstan I pari sitten II jne. viihteillä rivien välejä kiertämällä vastakkaisten parien taite omalle riville paikollaan olevan parin taite jne, kunnes kaikki on juossut ja kiertäneet rivit. Juoksu toimitetaan angleesia soittamalla. Sitten seuraa Masurkka, Valssi (…).
Purppurin eri leikkiosia sanottiin I Amaniseura, II Vaihto, III vasenkäsi, IV puoliväki, V kokoväki, VI ranska eli franseesi, VII puraväärti. (…) [P]urppurissa meni joskus koko yö, ja meni se solokenaan oppineilta, vaan joka ei osannut olla siinä tanssissa sotki se koko pelin, teki virheitä ja juoksi palliksi toisiin. Myöskään ei ollut hauskaa nillä jotka penkillä toimetoinnan istuivat. Nukuttamaan rupesi siinä ja haukottamaan kovast; melusta ja jytinästä huolimatta. (SKS Kärsämäki. Hannes Syrjälä 59. 1924. < Antti Rantala, s. 1852.)
Kontratanssien viimeistä vaihetta edusti franseesi, joka yleistyi säätyläistanssina 1800-luvun loppupuolella. Franseesi on poloneesin rinnalla säilyttänyt paikkansa akateemisten juhlatilaisuuksien tanssina, mutta kansanomaisena tanssina sitä ei ole tanssittu kovin yleisesti. Franseesista (ranseesi, pransiisi) on tietoja neliö- ja vastakkaisrivitanssina Länsi- ja Etelä-Suomesta, mutta vain Helsingin ympäristössä se saavutti vahvan aseman kansan keskuudessa 1800-luvun lopulla. Franseesi muistutti rakenteeltaan sekä katrilleja että purpureita: katrillipiirteitä olivat vastuut, paikanvaihdot, karkelot ja muut vastaavanlaiset vakio-osat, ja purpurien päätösvuoroa muistuttivat franseesien monimuotoiset kuviomarssit tanssin lopussa. Franseesi oli käytössä melko lyhyen ajan, ja yleensä siinä säilyi tietty “herraskainen“ leima.
Kontratanssit kuuluivat vahvasti suomalaiseen tanssikulttuuriin koko 1800-luvun ajan. Niiden myötä ei tanssitilaisuuksiin sinänsä tullut muutoksia, vaan niitä tanssittiin polskan ja menuetin tavoin niin tanssituvissa kuin häissäkin. Kuitenkin tilan ja ajan suhteen ne muuttivat kansanomaista tanssia voimakkaasti, sillä niissä toimittiin tanssijamääriltään huomattavasti suuremmissa kokonaisuuksissa kuin vanhemmissa tansseissa, ja myös tanssiajan rytmittäminen poikkesi näistä.
Angleesit olivat kontratansseista yksinkertaisimpia, ja niiden omaksuminen lienee ollut melko helppoa. Niiden jonomainen ja yhden tai kahden parin tanssimista korostanut rakenne muistutti monessa suhteessa sitä, miten polskaa ja menuettia tanssittiin vielä 1800-luvun alussa. Angleesit tavallaan tasoittivat tietä monimutkaisemmille kontratansseille, jotka siis saavuttivat eräänlaisen huipennuksensa purpurissa.
Mielenkiintoista on, että Etelä-Pohjanmaalla, Vaasan seutua lukuun ottamatta, kontratanssit eivät missään vaiheessa saavuttaneet kovin suurta suosiota Polska ja paikoin ruotsinkielisillä alueilla myös menuetti pysyivät keskeisessä asemassa pitkälle 1800-lukua, ja vasta uudemmat paritanssit nousivat suosiossa niiden rinnalle vuosisadan loppupuolella
[1] Erkki Ala-Könnin (1950, 303) mukaan lapualaiset pelimannit osasivat 1800- ja 1900-lukujen taitteessa kymmenkunta vuoroa sisältävän purpurin, jota tanssittiin jonkin verran mm. häissä. Tanssi ei kuitenkaan saavuttanut kovin suurta suosiota paikkakunnalla.
Aldrich, Elizabeth 1991. From the Ballroom to Hell: Grace and Folly in Nineteenth-century Dance. Northwestern University Press.
Bergholm, Kari (toim.) 2017. Suomalainen purpuri. Helsinki: Suomalaisen Kansantanssin ystävät.
De la country dance à la Contredanse. https://www.atad.asso.fr/histoire-de-la-danse/la-contredanse
Dodworth, Allen 1900. Dancing and its relations to education and social life. New & enl. ed. New York, London: Harper & Brothers.
Feuillet, Raoul-August 1705. IIIIe Recueil de dances de bal pour l’année 1706.
Feuillet, Raoul-August 1705. IIIIe Recueil de dances de bal pour l’année 1706. Recueillies et mises au * Jour Par Mr Feuillet Mre de Dance Auteur de la Choréographie. Paris. http://gallica.bnf.fr/ark:/12148/bpt6k8599262.image
Gay, John 2013. The Beggars Opera and Polly, Oxford: OUP.
Hoppu, Petri 2015. Kotiljongin jälkeläiset. Tanhuviesti (4), 8–11. http://www.kansantanssinyst.fi/FileUpload/files/tanhuviesti/Tanhuviesti-4-2015.pdf (Arkistoitu – Internet Archive)
Inglehearn, Madeleine 1998. Minuet in the Late Eighteenth Century: Including a Reprint of S.J.Gardiner's "A Dancing Master's Instruction Book" of 1786. London: Madeleine Inglehearn.
Landrin n. 1780. Potpourri françois des contre danse ancienne. Paris: Landrin, Lahante, Mlle Castagnery.
Museo Nacional de Bellas Artes de Cuba s.a. Jacob Duck, El cotillón. https://www.bellasartes.co.cu/obra/jacob-duck-el-cotillon
MV (Museovirasto) H.A. Reinholm 35–42:3. 99.
SKS Kärsämäki. Hannes Syrjälä 59. 1924. < Antti Rantala, s. 1852.
Åländska folkdanser.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti