Kuule metsän kuningas - karhu tanssikulttuurissa

Pohjoisten kansojen keskuudessa karhulla on selkeästi muista eläimistä poikkeava kulttuurinen merkitys. Esimerkiksi karhunmetsästyksen vaiheet ovat usein voimakkaasti ritualisoituja metsästykseen lähtemisestä karhunpeijaisiin asti. Karhun poikkeuksellisen vahva rooli näkyy myös tanssikulttuureissa, joista löytyy monia erilaisia karhuun liittyviä tanssimuotoja. Yhtenäisestä tanssilajista ei ole kyse, vaan karhu on inspiroinut mitä erilaisimpia rituaalisen liikkumisen tapoja, joista osa on todennäköisesti hyvin vanhoja, kun taas osa selkeästi nuorempia liittyen mahdollisesti 1800-luvun kiertävien karhunkesyttäjien esityksiin.

Suomesta, Ruotsista ja Virosta löytyy karhutanssin nimellä kolme erilaista tanssimuotoa. Yleisin näistä on kaikissa maissa tunnettu humoristinen esitys, jossa turkkiin, karvalakkiin ja paksuihin käsineisiin puetut tanssijat imitoivat karhua kävellen kömpelösti, nuuhkien, kuopien tai parittelua jäljitellen. Esiintyjiä näissä on yleensä kaksi miestä, mutta esimerkiksi Vöyrin seudulta olevien tietojen mukaan heitä saattoi olla useampikin tai vain yksi. Virolaisessa tanssikuvauksessa kahden hengen improvisoitu kohtaus on laajemman tanssiesityksen alkuosa. Seuraava vöyriläinen kuvaus sisältää tämän muodon tyypillisen kaavan:

Tänä päivänä tanssittiin myös ’karhutanssi’. Kaksi henkilöä oli pukeutunut karhuiksi ja sellaisina he ilmestyivät hääsaliin. ’Karhunaaras’ asettui lattialle makuulle ja teeskenteli olevansa kuollut, ’karhu-uros’ näki kovasti vaivaa herättääkseen tämän. Hän nuuhki naarasta, yritti kääntää tätä, ja kun mikään ei auttanut, hyppäsi hän tämän päälle – tehdäkseen uuden [karhun]! Tuolloin naaras syöksyi tiehensä, ja esitys oli päättynyt. 

Toinen tanssimuoto on paitsi esityksellinen, myös kilpailullinen, ja se vaatii tanssijoilta voimaa niin käsivarsissa kuin jaloissakin. Siinä tanssijamiehet asettuvat punnerrusasentoon kädet ja jalat maassa ja tanssivat siinä asennossa hyppien tai joskus myös jalkoja ja käsiä yhteen lyöden. Tällaisesta karhutanssista on tietoja eri puolelta Ruotsia Skånesta Värmlantiin, ja sen lisäksi tanssista on Giuseppe Acerbin kuvaus nykyään Suomeen kuuluvasta Tornionjokilaaksosta vuodelta 1799 (ks. Kansanmusiikki 1/2018). Tämä on vanhin tieto karhutanssista Pohjoismaissa. Nelisenkymmentä vuotta myöhemmin suomalaissyntyinen A.I. Arwidsson julkaisi teoksessa Svenska Fornsånger karhutanssikuvauksen, joka muistuttaa monelta osin Acerbin versiota. Acerbista poiketen Arwidsson kuitenkin mainitsee tanssijoiden asettuneen säteittäin piirin kehälle, ja tällainen asettelu löytyy muistakin ruotsalaisista kuvauksista.

Kolmannesta muodosta on tietoja karhutanssin nimellä vain Ruotsista, mutta Virossa on dokumentoitu vastaavanlaista tanssimista eri nimellä. Tässä tanssissa kaksi miestä asettuu toisiaan vastaan ja kumartuu syvään siten, että toinen asettaa päänsä toisen jalkojen väliin, kun taas toinen ojentuu tämän selän yli ja ottaa kiinni hänen pakaroistaan. Yhdessä he muodostavat näin nelijalkaisen eläimen, joka liikkuu hitaasti siten, että tanssijat vuorotellen nostavat ja kääntävät toisiaan. Lähes identtinen kuvaus löytyy yllättäen myös Itävallasta.

Karhutanssin yhteyksistä esikristillisiin rituaaleihin, erityisesti karhunpeijaisiin, on varsin vähän tietoja Pohjoismaista, mutta niukkojen mainintojenkin kautta voidaan päätellä tanssimisen kuuluneen olennaisesti karhujuhliin. Siperian uralilaisia kieliä puhuvien kansojen keskuudessa tietoja löytyy enemmän sekä tanssin rituaalisesta kontekstia että sen rakenteesta ja muodosta.

Luoteis-Siperian mansien keskuudessa tanssi kuului olennaisesti karhun muistojuhlaan. Juhlassa kaadetun karhun pää ja nahka asetettiin pyhänä pidettyyn paikkaan talossa, ja naamioituneet miehet tanssivat näiden ympärillä. Tanssiin kuului metsästystä ja karhun liikkeitä jäljittelevää pantomiimia. Myös Taimyrin niemimaan nganasanit tanssivat karhutanssia osana paikallisia riittejä. Nganasanien karhutanssin alkuperäisessä muodossa tanssi jatkui piirissä niin kauan, että tanssijat pyörtyivät. Virolaisen etnomusikologin Triinu Ojamaan mukaan pyörtyminen johtui laulutekniikasta, joka aiheutti tanssijoille hyperventilaatiokohtauksen. 

Suomesta löytyy muutama kuvaus karhujuhlissa tapahtuneesta tanssimisesta, ja niissä on mielenkiintoista yhteys häiden rituaaliseen tanssiin. Erkki Ala-Könnin kokoelmissa on Virtain Toisvedeltä tieto karhunpeijaisista, joissa ukkomiehet tanssivat piirissä kaadetun karhun ympärillä yrittäen samalla estää heidän ympärillään tanssivia nuorempia miehiä pääsemästä koskemaan karhua. Juho Karhun (!) muistiinpanoissa Mäntyharjulta tanssiminen mainitaan osana karhunmetsästykseen liittyviä rituaaleja, ensimmäisen kerran karhun kaatamisen yhteydessä:

Kun väkijoukko oli kokoontunut kaadetun karhun ympärille, ottivat miehet         kontistaan pienet puiset tynnyrinmuotoiset viinalekunsa, joista ryypättiin kaatajan   kunniaksi. Samalla alkoivat miehet tanssittaa kuollutta karhua ja laulaa.
                       Kuule metsän kuningas,
                      Harmaa hapsi metsän haltia!
                      Luulit kaiken karjan kaatavasi,
                      Vaan kaaduit itse kantapäiltäs.
                      Nyt ei noidan nuoli
                      Ei katehen kaakatos.

Myöhemmin Karhu kuvaa miesten soolotanssia peijaisissa ja viimeisenä piiritanssia karhun kallon petäjään ripustamisen yhteydessä. 

Juhlan päähenkilön tanssittaminen, piiritanssi ja eri ikäryhmien ringit ovat kaikki tuttuja piirteitä vanhoista tanssihäistä, ja karhunpeijaiset olivatkin aikoinaan mielenkiintoinen sekoitus hää- ja hautajaisrituaaleja. Karhun mieltäminen ihmisen kaltaiseksi teki siitä totemistisen kohteen, johon yhteisöt saattoivat helposti samaistua. Karhun palvonta ja kunnioitus vaikuttivat siihen, että sen liikkeitä haluttiin imitoida ja se haluttiin ottaa mukaan yhteiseen tanssiin. Kuoleman ja jatkuvuuden rituaaleissa karhu toimi yhteisöjen vahvistajana ja vakauttajana, ja tämä rooli ilmeni voimakkaimmin juuri tanssissa, karhutanssissa.

Kansanmusiikki 1 (2019)

Mansimiehet esittävät karhunpeijaistanssia August Alhqvistille vuonna 1877. Kuva Emil Boehm © Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.