Ryssää ja mustalaista

Toiminnan ja rationaalisuuden välillä on usein tietty ristiriita. Tanssin olemusta ja sitä, miksi ihmiset tanssivat, on yritetty selittää monin tavoin. Erityisesti tanssin ja kansallisuuden suhteeseen on etsitty vastauksia viimeisten kahden vuosisadan ajan. Mitkä tanssit kuuluvat tietylle kansanryhmälle ja mitkä taas eivät? Vaikeutena on ollut se, että ihmiset eivät ole seuranneet määritelmiä. Kansanomainen tanssi on ollut ja on edelleen monessa suhteessa melkein mitä tahansa. Ihmiset tanssivat, mitä haluavat ja niitä tansseja, joista pitävät.

Tanssi on luonnollinen osa kulttuuria, eikä sitä voi erottaa muusta kulttuurista. Kulttuuri ja sen symbolit rakentuvat ruumiillisesti ja ovat osa ihmisiä ja heidän toimintojaan: kulttuuriin tulee aina uusia elementtejä ja samalla jotain jää pois (ks. Eichberg 1987, 30–34). Näin myös tanssissa.

Kansallisia tansseja

Vaikka kansanomainen tanssirepertoaari voi olla melkein millainen tahansa, ja se muuttuu koko ajan, aika ajoin on pyritty luomaan pysyvä repertoaari tietylle kansalle. Kehittäminen on usein tapahtunut kansallisuusaatteen hengessä, ja tuloksena ovat olleet kansantanssit.

Yleensä kansantanssien yhteydessä ei puhuta luovasta toiminnasta, koska kansantansseja pidetään usein aitoina kansanomaisina tansseina. Näin ollen tansseja ei luoda vaan elvytetään. Toisaalta kansantanssit voi nähdä myös tuloksena prosessista, jossa on valittu ja luotu tansseja. Kaikkia mahdollisia tansseja ei ole kutsuttu kansantansseiksi tai kansallistansseiksi, millä nimellä ne useimmiten tunnettiin 1800-luvulla. Jotkin tanssit on hyväksytty mukaan, koska niillä on ajateltu olleen syystä tai toisesta kansallinen leima. Prosessin päämääränä on ollut luoda kansallinen, muuttumaton ohjelmisto.

Monia esimerkkejä tästä prosessista löytyy 1800-luvulta: csárdáksesta tuli tuolloin Unkarin symboli ja polskasta Ruotsin kansallistanssi. Usein oli kyse nimenomaan symboleista eikä tanssimisesta, ja siksi ei korostettu tanssien aitoutta. Kansantansseja luotiin sivistyneistön ihanteisiin sopivalla tavalla, ja siksi kansanomaisia tansseja piti muokata.

[K]arsittakoon siitä [kansantanssista] pois kuivuneet ja mädänneet oksat ja puhdistettakoon kauniiksi puuksi, jota uskonkiihkoisen puritaaninkin täytyy ihailla. Missä on se Lönnrot, joka kerää kansankarkeloiden kelvollisimmat sirpaleet ja laatii niistä 50:tä kaunokarkeloa Suomen-nuorisolle? (K.-H.1903.)

Puolassa tehtiin viisi kansallista tanssia 1800-luvulla: poloneesi, krakoviak, kujawiak, masurkka ja oberek. Vaikka näiden esikuvina olivat rahvaan tanssimat tanssit, olivat ne kansallistansseina suurimmalta osaltaan ammattimaisten tanssimestarien luomuksia. (Lange 1976, 40.) Ruotsissa balettimestari Anders Selinder teki useita kansallisia tansseja balettiteoksiinsa 1800-luvun alkupuolella, ja näistä tansseista tuli hieman myöhemmin ruotsalaisten kansantanssijoiden perusohjelmisto. (Klein 1978, 68.)

Myös Suomessa tehtiin kansantanssikoreografioita jo 1800-luvun puolivälistä asti (ks. Biskop 2004). 1900-luvun alussa Asko Pulkkinen julkaisi kaksi tanssia, jotka olivat käytännössä lähes täysin hänen koreografioimiaan. Hän ei kuitenkaan myöntänyt tätä, vaan hän väitti kirjoissaan vain tehneensä pieniä muutoksia tansseihin (Pulkkinen 1947, 29, 32).

Suomen ruotsinkielisillä alueilla kansantanssijat tanssivat pitkään Oravaisten menuettia, joka poikkesi monin tavoin kansanomaisesta menuetista. Se tehtiin Österbottniskt bondbröllop -esitykseen 1900-luvun alussa, ja siitä tuli erittäin suosittu koko Suomessa, vaikka jo varhain tiedettiin yleisesti, ettei sen rakenne ollut kansanomainen. (Ks. FSFd 1938, 460.) Sekä Pulkkisen tanssien että Oravaisten menuetin kohdalla symbolinen merkitys ja ideaalinen rakenne olivat tärkeitä, ei niinkään tanssin aitous.

Vaikka kansantanssijoiden asenne kansanomaista tanssia kohtaa muuttui yleisesti 1900-luvun lopulla, eivätkä kaikki enää halunneet hyväksyä koreografioituja tansseja kansantansseiksi, nationalistinen ajattelutapa ei kadonnut. Nykyäänkin kansantansseiksi valitaan tansseja, joiden – jokseenkin metafyysisesti – ajatellaan edustavan kansan luonteenlaatua, ja kaikkien kansanomaisten tanssien ei uskota sitä tekevän. Kutsumme siis kansantanssiksi sitä, mikä on tulosta valinnoista ottaa joitakin osia mukaan ja jättää joitain pois.

Ryssän tanssit

Mielenkiintoinen esimerkki tanssien rajaamisesta kansantanssin ulkopuolelle ovat venäläisperäiset tanssit, joita kutsuttiin nimillä Ryssä, Pikkuryssä, Kyykkyryssä, Kuollut ryssä tai Kasakka. Näitä tanssittiin kaikkialla Suomessa yleisesti 1800-luvulla ja osin 1900-luvun alussa. Useat dokumentit todistavat, että ne olivat melko suosittujakin ja niitä tanssivat niin nuoret kuin vanhatkin.

Venäläistanssit olivat tyypillisesti improvisoituja tansseja, eikä niillä yleensä ollut tarkkaa muotoa tai rakennetta. Ne eivät yleensä olleet paritansseja perinteisessä mielessä, vaan useimpien tietojen mukaan ne olivat miesten tansseja: niitä tanssittiin yleensä yksin tai kaksi miestä tanssi yhdessä vuorotellen. Joskus niitä saattoivat tosin tanssia naisetkin, kuten Samuli Paulaharjun kuvauksesta Kurikasta ilmenee (SKS Kurikka S. Paulaharju 48669. 1940).

Paulaharjun kuvaus on mielenkiintoinen kolmessa suhteessa. Ensinnäkin ripaskaa ei yleensä mielletä naisten tanssiksi, mutta tässä kuvauksessa naiset tanssivat sitä varsin innokkaasti. Toisekseen on mielenkiintoista, että tanssi oli todellakin pidetty, koska jopa vanhat naiset tanssivat sitä. Näky oli todennäköisesti varsin koominen, mutta tästä huolimaatta tanssijoita löytyi. Kolmanneksi kuvauksen paikka, Etelä-Pohjanmaa, herättää kiinnostusta. Tätä maakuntaa ei yleensä yhdistetä Suomessa venäläisyyteen, mutta Etelä-Pohjanmaalta on olemassa useita tietoja venäläistansseista paikallisten tanssimana.

Kansanomaisena tanssina venäläistanssit eivät muodostaneet mitään ongelmaa. Kansanomainen repertoaari saattoi olla millainen tahansa, ja mitkä tanssit tahansa voivat tulla sen osaksi huolimatta näiden tanssien alkuperästä. Vasta kansantanssiharrastuksen myötä venäläistansseja alettiin vieroksua. Kansantanssijat hyväksyivät kyllä Karjalan ortodoksialueen venäläisperäiset tanssit ohjelmistoonsa, mutta länsisuomalaisista venäläistansseista vain hausjärveläinen Ryssä julkaistiin kansantanssikirjallisuudessa. Sinänsä tämän tanssin valinta julkaistavaksi ei ole outoa, koska se on paritanssi ja sillä on tarkka rakenne. Vaikka tanssin askeleet ovat venäläistä alkuperää, tanssi ei julkaistussa muodossa ole improvisatorinen tai akrobaattinen.

Venäläistanssien yleisyys ei ole ihme, sillä venäläinen kulttuuri vaikutti Suomessa voimakkaasti yli 100 vuoden ajan, kun maamme kuului Venäjän valtakuntaan. Suomella oli toki erityisasema valtakunnan osana, eikä venäläisten lukumäärä kohonnut Suomessa koskaan kovin korkeaksi (Turpeinen 1985, 27). Tästä huolimatta venäläisestä kulttuurista jäi monia jälkiä, ja tämä koskee myös tanssia.

Suomessa oli venäläistä sotaväkeä, vaikka sotilaiden lukumäärä oli melko pieni lukuun ottamatta Krimin sodan ja ensimmäisen maailmansodan aikoja. Munsalasta ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta on tieto, jonka mukaan venäläiset sotilaat opettivat paikallisille polkan 1850-luvulla (BDU 116). Myös reppuryssät, jotka tosin useimmiten olivat karjalaisia Venäjän puolelta, toivat mukanaan uusia kulttuuripiirteitä idästä. Esimerkiksi Saarijärveltä on tieto, jonka mukaan reppuryssät opettivat siellä tanssin Kuollut ryssä (UM Saarijärvi. Otto Harju. 1936).

1800-luvun Suomessa venäläistanssien tanssiminen lienee ollut varsin tavallista ja hyväksyttyä. Yrjö Koskinen kertoi Hämeenkyrön pitäjän kuvauksessaan 1850-luvulla, että Kasakka kuului paikalliseen tanssirepertoaarin polskan, valssin ja katrillin ohessa (Koskinen 1852, 44). Vielä 1890-luvulla Ilmari Krohn sisällytti julkaisemaansa kokoelmaan Suomen Kansan Sävelmiä III Tanssisävelmiä (1893–1897) osan Venäläistansseja, jossa on useita melodioita eri puolelta Suomea.

Kaikki muuttui sortovuosien aikana 1900-luvun alussa Venäjän ja Suomen välisten suhteiden viiletessä olennaisesti. Juuri tänä ajankohtana syntyi suomalainen kansantanssiliike. Kun kansallista tanssirepertoaaria alettiin luoda, ei siihen todennäköisesti haluttu ottaa mukaan venäläisperäisiä tansseja. Ortodoksinen Karjala oli poikkeus, koska siellä ei tuohon aikaan tanssittu juurikaan muita tansseja kuin Venäjältä tulleita katrilleja, kontratansseja ja muita pienempiä tansseja. Länsi-Suomen venäläistanssit unohdettiin lähes kokonaan. Ruotsalaisperäiset tanssit voitiin hyväksyä, ja suomalaisesta kansantanssiohjelmistosta löytyy esimerkiksi useampiakin ruotsinkatrilleja. Pääosa Suomesta haluttiin sitoa läntiseen kulttuuripiiriin, ja itäisistä piirteistä tanssikulttuurissa vaiettiin lähes täysin.

Nationalismi ei ollut ainoa tekijä, joka vaikutti kehitykseen. Kuten jo aiemmin totesin, useimmat venäläistanssit olivat improvisatorisia ja usein soolo- tai miesten tansseja. Niistä oli vaikea tehdä seikkaperäistä ja selkeää kuvausta, koska niillä ei ollut määrättyjä askeleita eikä tarkkaa rakennetta ja koska niiden liikkeet ylipäätään olivat varsin monimutkaisia. Lisäksi kansantanssijoiden keskuudessa yleensä suosittiin paritansseja ja vain muutama toisenlaisen tanssi julkaistiin.

Venäläiset tanssit edustivat täysin toisenlaista kulttuuria kuin se, mihin suomalainen tanssikulttuuri haluttiin sitoa 1900-luvun alussa. Vapaa, improvisoitu ja akrobaattinen tanssi ei kuulunut sivistyneeseen tanssiin, jollaisena suomalainen tanssi haluttiin nähdä. Itsenäisyyttään tavoittelevassa maassa ei ainakaan sivistyneistön parissa hyväksytty tansseja, jotka voitiin yhdistää vihattuun sortajaan.

Mustalaista

Toisenlainen kokonaisuus johonkin kansanryhmään viittaavia tansseja ovat mustalaistanssit. Tässä yhteydessä mustalaistansseilla tarkoitan tansseja, joissa jäljitellään tai parodioidaan alkuperäisiä mustalaisten tansseja tai mustalaisia itseään ja joita aikanaan tanssivat valkolaiset, siis suomalaiset. Kyse on etnisestä vähemmistöstä eikä suinkaan hallitsevasta ryhmästä kuten venäläistanssien kohdalla. Mustalais- ja venäläistanssien välillä on tiettyjä yhtäläisyyksiä, mutta myös olennaisia eroja.

Mustalaistansseista on olemassa dokumentteja eri puolelta Suomea, mutta ne eroavat toisistaan huomattavasti. Mustalaistanssit eivät ole yhtenäinen tanssimuoto, vaan niiden kohdalla kyse on kahden kansanryhmän välisistä suhteista, jotka heijastuvat näissä tansseissa. Kuitenkin tansseissa on yksi merkittävä yhteinen piirre, vartalon asento: useimmissa mustalaistansseissa vartalo on taivutettuna selvästi eteenpäin, mikä on varsin harvinaista muissa suomalaisissa tansseissa.

Mustalaistanssit ovat voineet olla improvisoituja ja pomarkkulaisen tiedon mukaan kyse on ollut improvisoidusta tanssidraamasta (SKS Rausmaa KT 491:4, 1976). Niitä on voitu tanssia pareittain joko mies ja nainen tai samaa sukupuolta olevat henkilöt keskenään. Usein ne ovat kuitenkin olleet yhden hengen tansseja, kuten esimerkiksi Otto Harjun kuvauksessa Saarijärveltä (SKS Saarijärvi. O. Harju. Urheilumuseo 1936). Suomesta ei ole tietoja mustalaisten omista tansseista, mutta todennäköisesti ne ovat vaikuttaneet suomalaisten mustalaistansseihin jollakin tavoin. Vartalon asento ja esimerkiksi sormien napsuttelu tietyllä tyylillä ovat sellaisia piirteitä, jotka lienevät peräisin mustalaisilta.

Mustalaisten tanssi poikkesi varmasti voimakkaasti siitä, mihin Suomessa oltiin totuttu 1800-luvulla. On vaikea sanoa, millä tavoin suomalaiset suhtautuivat siihen, mutta dokumenteista ilmenee varsin erilaisia asenteita. Joissakin tapauksissa suomalaisten mustalaistansseissa oli kyse selvästä parodiasta: mustalaisten eleille ja liikkeille naureskeltiin. Tällaiset tanssit edustivat nuorinta osaa mustalaistansseista.

Vanhempien tanssien kohdalla kyse oli puolestaan jostakin muusta kuin parodiasta: mustalaisten tanssia jäljiteltiin siten, että pyrittiin todella saavuttamaan heidän tapansa tanssia. Mustalaistanssi oli vierasta, eksoottista ja ehkä jännittävääkin. Mahdollisesti mustalaisten tanssiesitykset herättivät ihastusta joidenkin suomalaisten keskuudessa.

Mustalaiset olivat vainottu kansanryhmä Suomessa kuten muuallakin Euroopassa, mutta 1800-luvulla suhtautuminen heihin vaihteli. Vuosisadan alussa suhtautuminen oli sallivampaa, eikä mustalaisia koettu ongelmana Suomessa. Vuosisadan loppupuolella asenteet kiristyivät, ja viranomaiset halusivat yhä enemmän sopeuttaa mustalaiset suomalaiseen yhteiskuntaan. (Grönfors 1981, 33.) Vaikka olemassa olevan materiaalin perusteella ei voi tehdä luotettavia päätelmiä, on kuitenkin mahdollista, että myös tanssissa näkyi muutos asenteissa mustalaisia kohtaan. Ihannoiva suhtautuminen muuttui vähitellen naureskeluksi ja pilkaksi.

Suhtautuminen mustalaisiin ei kuitenkaan ollut yksioikoista. Talonpoikaissääty valitti usein mustalaisista senaatille (Grönfors 1981, 34), mutta talonpoikaissääty edusti vain osaa maaseudun väestöstä. Mahdollisesti asenteet vaihtelivat paitsi eri aikoina myös sosiaalisten ryhmien välillä. Vaikka maanomistajat eivät luultavasti hyväksyneet mustalaisia, saattoi suhtautuminen olla myönteisempää maaseudun alempien sosiaalisten ryhmien keskuudessa. Tämäkin voi selittää osaltaan mustalaistansseihin sisältyviä erilaisia asenteita mustalaisten kansanryhmää kohtaan.

Kansantanssiliikkeen parissa mustalaistanssit kokivat saman kohtalon kuin venäläistanssit: niitä ei hyväksytty kansantansseiksi 1900-luvun alussa, vaan ne unohdettiin. Vasta 1977 julkaistiin Tanhuvakassa kaksi tanssia nimellä Mustalainen.

Yhteenveto

Venäläis- ja mustalaistansseja verrattaessa on siis mahdollista löytää sekä yhtäläisyyksiä että eroja. Yhteistä niille oli, että molemmat olivat useimmiten improvisatorisia ja harvoin paritansseja. Edelleen molempien liikkeet poikkesivat tavanomaisista suomalaisista tanssiliikkeistä. Merkittävin ero oli se, että venäläisiä ei todennäköisesti jäljitelty kansanryhmänä mutta mustalaisia kylläkin. Venäläistansseja ei luultavasti pidetty samalla tavalla eksoottisina kuin mustalaistansseja. Näin ollen venäläistanssit yleistyivät helpommin ja sopeutuivat paikalliseen tanssikulttuuriin, kun taas mustalaistanssit näyttäisivät kuitenkin jääneen enemmän tai vähemmän kuriositeeteiksi, vaikka niitä tanssittiinkin kohtalaisen paljon.

Venäläis- ja mustalaistanssit osoittavat, kuinka vaikeaa on saada kansanomaista tanssikulttuuria mahtumaan rationaalisuuden puitteisiin. Tanssit ovat tulleet ja menneet varsin vapaasti ja yllättävästikin. Suomalaiset ovat tanssineet niin mustalaistansseja kuin tangoakin, vaikka heillä ei ole ollut paljoakaan tekemistä mustalaiskulttuurin tai argentiinalaisuuden kanssa. Tanssi ei ole vain heijastanut kulttuuria vaan myös luonut sitä, ja voimme kaikki ymmärtää esimerkiksi tangon merkityksen suomalaiselle kulttuurille. Kansanomainen tanssi on osa ruumiillisesti rakentunutta kulttuuria. Kulttuuri ei ole vain aivoissamme, mielessämme, vaan ennen kaikkea toiminnoissamme, myös tanssissa.

Kansantanssi on ollut eräs tapa tulkita ja selittää tanssia. Kansakunta on nähty olennaisena tekijänä, kun on etsitty kansan tanssirepertoaaria. Kaikki tanssit eivät ole sopineet nationalistisiin vaatimuksiin, ja ne on jätetty pois, unohdettu, kun taas toiset on hyväksytty kansantansseiksi. Kansantanssi ei ole virheellisempää kuin mikään muukaan näkökulma tanssiin. Elämme maailmassa, jossa yritämme aina rationalisoida todellisuutta. Näkökulmat vaihtelevat ja muuttuvat, ja niin muuttuu kansantanssikin. Ihmiset tanssivat tulevaisuudessakin riippumatta siitä, mitä heidän tansseistaan ajatellaan.

Painetut lähteet

Biskop, Gunnel 2004. Skördedansen i det digitala tidningsbibilioteket i Finland. Folkdansforskning i Norden 27, 17 – 22.

Eichberg, Henning 1987. Liikuntaa harjoittavat ruumiit. Suom. Esa Sironen. Tampere: Vastapaino.

FSFd 1938. Finlands svenska folkdiktning VI Folkdans B. Dansbeskrivningar. Helsingfors: SLS.

Grönfors, Martti 1981. Suomen mustalaiskansa. Helsinki: WSOY.

K.-H. 1903. Mistä syystä tanssi vetää nuorisoa puoleensa. Pyrkijä (5), 137 – 138.

Klein, Ernst 1978. Om folkdans. Sammanställd och redigerad av Mats Rehnberg. Stockholm: LTs förlag.

Koskinen, Yrjö 1852. Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä. Helsinki: SKS.

Lange, Roderyk 1976. Some Notes on the Anthropology of Dance. Dance Studies 1. Jersey: Centre for Dance Studies.

Pulkkinen, Asko 1947. Suomalaisia kansantanhuja. Porvoo: WSOY.

SKSä III 1893–1897. Suomen Kansan Sävelmiä III Tanssisävelmiä. Toim. Ilmari Krohn. (Uusintapainos 1975 nimellä Vanhoja pelimannisävelmiä.) Helsinki: SKS.

Turpeinen, Oiva 1985. Venäjänkielisten määrä Suomessa vuonna 1900. Teoksessa Venäläiset Suomessa 1809–1917. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.

Arkistolähteet 

BDU. Brage-yhdistyksen suorittama kysely tansseista Suomen ruotsinkielisillä alueilla. Laadittu vuonna 1922. Vastausten säilytyspaikka Brage, Helsinki.

SKS Kurikka S. Paulaharju 48669. 1940. Tanssista kertoi Maija Granholm, 80 v. Muistiin kirjoitti Jenny Paulaharju.

SKS Pomarkku. Rausmaa KT 491:4, 1976.

SKS Saarijärvi. O. Harju. Urh. museo 1936.

UM Otto Harju. 1936. Tanssin opetti Miina Koivunen Pylkönmäen Mahlulta. Hän oli nuorena nähnyt sitä tanssittavan Saarijärvellä ja Multialla. Harjun mukaan tanssi on reppuryssien Keski-Suomeen tuoma. Tanssittiin 1860 – 1880 –luvuilla.

Suomen Kansan Oudot Tanssit 2006, 24–29.