Tanssihuumorin kukkaset

Tanssiesitykset eivät kuulu suomalaiseen kansanomaiseen tanssiin. Näinhän meille on sanottu vuosikymmenten ajan, ja julkaisujen valossa näin tuntuisi olevankin. Esimerkiksi Tanhuvakan tanssista vain pari on selkeästi esityksellisiä, ja vain yhdessä on jonkinlainen draaman kaari. Kuitenkin tanssimuistiinpanoista löytyy yllättävänkin paljon esityksellisiä elementtejä eri puolelta Suomea. Ne poikkeavat monessa suhteessa kaikista nykypäivän kansantanssiesityksistä, eikä niitä välttämättä heti tunnistakaan esityksiksi.

Esittävät kansanomaiset tanssit eivät muodosta mitään yhtenäistä ryhmää, vaan niihin liittyy monenlaista liikehdintää, eriskummallista elekieltä ja ennen kaikkea groteskia huumoria. Juuri huumori onkin tyypillinen piirre kansanomaisissa tanssiesityksissä, kun taas vakavamielisyys ei niihin näyttäisi kuuluneen. Huumori on voinut ilmetä eroottisuutena, satiirina ja puhtaana farssinakin.

Ripaskasoolot ovat olleet tyypillisesti pienimuotoisia esityksiä, eikä nykypäivän kansantanssien pareittain tanssittu maanittelu ole ollut ripaskan ainoa konteksti. Eri tietojen mukaan ripaskaa ovat esittäneet niin nuoret kuin vanhatkin, yleensä miehet mutta joskus myös naiset. Vaikka yleisimpiä ne ovat olleet Karjalan suunnalla, tietoja niistä löytyy aina Pohjanmaata myöten. Ne ovat usein herättäneet katsojissa vähintään yhtä paljon naurua kuin ihailuakin, ja ne ovatkin olleet tyypillisiä hetkestä kumpuavia tanssiesityksiä.

Vanhapiika-tanssit edustavat puolestaan paikoin rajuakin tanssihuumoria, johon on upotettu yhteiskunnallista satiiria erityisesti länsisuomalaisissa versioissa. Pilkan kohteina olevat vanhatpiiat eivät suinkaan ole tyypillisiä talonpoikaisnaisten edustajia, vaan taustalla vaikuttaisi olevan rahvaan terävää ivaa ylempien yhteiskuntaluokkien välillä epätoivoisia naimakauppapyrkimyksiä kohtaan. Keski- ja itäsuomalaisissa versioissa satiiri näyttäisi kuitenkin vaihtuneen välillä farssinomaiseksi mimiikaksi, jossa leikitellään vanhapiikanimityksen kahdella merkityksellä: toisaalta se tarkoittaa naimatonta vanhempaa naista, mutta toisaalta myös erityistä lintulajia, taivaanvuohta.

Erotiikkaa löytyy puolestaan sekä pienistä paritanssiparodioista että selkeämmin draamaa sisältävistä esityksistä. Paritanssiparodioille on tyypillistä se, että ne muistuttavat rakenteelta esimerkiksi tavanomaisia polkkatansseja, mutta ne sisältävät yhden tai useamman eroottisen elementin usein tanssin lopussa. Ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta tallennetuissa häiden karhutanssiesityksissä on puolestaan joko piilotettua tai täysin suorasukaista eroottista leikittelyä, mitä on sisältynyt moniin muihinkin saman alueen tanssillisiin häärituaaleihin. Jossain määrin erikoista on se, että aiemmin miehet olivat lähes poikkeuksetta tanssijoina julkisissa eroottissävytteisissä tanssiesityksissä, kun taas ainoa tieto naisten eroottisesta tanssi-improvisaatiosta Satakunnasta viittaisi naisten omaan, muulta yleisöltä suljettuun tilaisuuteen.

Kansanomaiset tanssiesitykset eivät avaudu kovin helposti nykyajan ihmisille. Niiden rakenne ja ennen kaikkea huumori edustavat meille hyvin vierasta maailmaa. Niiden tutkimus auttaisi kuitenkin ymmärtämään kansanomaista tanssia nykyistä paremmin, koska ne ovat erinomaisia esimerkkejä siitä, kuinka liikeilmaisu on kuulunut ihmisten arkeen ja juhlaan myös suomalaisessa talonpoikaisyhteisössä. Kansantaiteen monenkirjavassa joukossa tanssillakin on aina ollut paikkansa.

Tanhuviesti 60 (4), 11, 2017.

Kielletty tanssi

Suomessa oli viime sotien aikana kiellettyä järjestää julkisia tanssitilaisuuksia, mikä kansan keskuudessa tulkittiin usein totaaliseksi tanssikielloksi. Viranomaiset eivät välittäneet oikoa virheellisiä käsityksiä, koska he katsoivat niiden helpottavan heidän toimintaansa, joten yleisesti puhuttiin kaikenlaisen tanssimisen luvattomuudesta. Tanssikielto oli varsin omaperäinen suomalainen ilmiö, vaikka muissakin maissa asetettiin rajoituksia tanssimiselle. Missään muualla rajoitukseteivät kuitenkaan saaneet vastaavia mittasuhteita.

Tanssikiellon valvonta vaihteli, mutta sen rikkomisesta saattoi saada sakko- tai jopa vankeusrangaistuksen. Koska luvallisia tansseja ei järjestetty, salatanssit eli nurkkatanssit olivat houkutteleva vaihtoehto tanssihaluiselle nuorisolle. Näitä puolestaan ratsattiin joskus kovaotteisesti, ja tarinat kertovatkin, kuinka poliisin rynnätessä tanssipaikalle ikkunasta lensivät peräkkäin niin hanuri kuin soittajakin.

Tanssikiellon taustalla oli uskonnollis-moraalinen eetos, joka tuomitsi ”suruttoman” tanssimisen aikana, jolloin miehiä kaatui rintamalla. Kun kuitenkin muita viihdemuotoja sallittiin, taustalla voidaan nähdä myös yleinen käsitys tanssin moraalittomuudesta: tämän juuret ulottuivat erityisesti 1800-luvun herätysliikkeisiin. Talvisodan alkaessa suomalaisten mieliin oli sadan vuoden ajan juurrutettu propagandaa tanssin”syntisyydestä”, joten ei ole ihme, että tanssikiellolla oli alkuvaiheessa laaja kannatus.

Yhteiskunnan kannalta kiellossa ei ollut mitään mieltä. Sen valvonta vei viranomaisten voimavaroja, ja kiellolla oli negatiivinen vaikutus nuoriin ihmisiin ja erityisesti sotilaisiin, jotka muutenkin elivät jatkuvan ahdistuksen ympäröiminä. Tuohon aikaan ei vielä ymmärretty liikkeen ja kosketuksen merkitystä traumojen purkamisessa, joten moralisoivaa ilmapiiriä ei uskallettu kritisoida riittävästi, jotta kielto olisi saatu purettua. Tanssikielto oli voimassa vuoteen 1944 ja osittain 1948 asti.

Menneisyyden kritisointi nykyajan näkökulmasta ei luonnollisestikaan ole mielekästä, mutta jotain voimme sota-ajan tanssikiellosta oppia. Nurkkatanssien suosio osoitti sen, että tanssimista kaivattiin tuskan keskellä. Ilman mitään tutkimustietoakin nuoret ymmärsivät, että yhdessä tanssiminen ja toisen ihmisen kosketus toivat heille lohtua. Nykyaikanakin nuorten pahoinvointi on lisääntymässä. Ehkä meidän pitäisi moraalisen paniikin sijaan tarjota heille enemmän kohtaamisia liikkeen kautta, erilaisia mahdollisuuksia tanssimiseen. Kansantanssissa näitä mahdollisuuksia löytyy kaikille ihmisille, ja kansantanssijoilla olisikin näytön paikka miettiä uusia tapoja innostaa erityisesti nuoria tanssin pariin. Tanssi tarjoaa hyvää elämää, tanssikiellot vain synkkyyttä ja ahdistusta.

Tanhuviesti 61 (4), 15, 2018.

Kielloista huolimatta tilaisuuksia tanssiin käytettiin hyväksi mitä erilaisimmissa paikoissa. Suomalainen sotilas tanssii karjalaisen evakon kanssa Sulkavalla 1941.

By Unknown - http://www.valt.helsinki.fi/blogs/salonranta/vanhoja_loydettyja_valokuvia.htm, Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=9844307

Yksi plus yksi on isompi yksi

Pareittain tanssiminen on vanha ilmiö, joka tunnetaan eri puolilla maailmaa monissa muodoissa. Kuitenkin Euroopassa renessanssiajalta lähtien kehittynyt paritanssi on poikkeuksellinen siinä suhteessa, että se oli 1900-luvulla monin paikoin dominoiva tanssimuoto. Vaikka dominanssi onkin nykyään väistynyt, paritanssiin liittyvä tanssin ja ruumiillisuuden hah­mottaminen nousee eri yhteyksissä esiin yhä uudelleen. Kyse on kulttuurin ja yhteiskunnan perusrakenteista ja niiden muutoksista.

Mihin paritanssin suosio perustuu? Asiaa voidaan tarkastella monesta eri näkökulmasta: esimerkiksi juuri yhteiskunnan rakenteiden tai sitten inhimillisen kokemuksen kautta. Saksalainen yhteiskuntatieteilijä Henning Eichberg esittää liikkumisen kehittyneen ajan ja tilan vapaasta käytöstä kohti rajat­tua ja säännösteltyä toimintaa. Hänen mukaansa esimerkiksi keskiajalla tanssiminen tapahtui erilaisissa luonnonympäristöissä ja jatkui epä­mää­räi­sen ajan, kun taas paritanssi toi mukanaan määrätyssä tilassa tapahtuvan ja musiikin mukaan jä­sen­ty­vän toiminnan. Ruotsissa ja Suomessa näin kävi ennen kaikkea polskan yleistymisen myötä 1600- ja 1700-luvuilla.

Edelleen Eichberg korostaa, että ihminen suuntautuu maailmaan ruumiinsa kautta, ja yhteiskunta on se, jossa tämä suuntautuminen tapahtuu. Paritansseissa ihmisruumis jatkuu toisen ihmisen ruumiiseen ja muodostaa tämän kanssa koko­naisuuden, joka on enemmän kuin osiensa summa: kahden tanssijan yhdistyminen tuottaa paritanssissa uuden itsenäisen yksikön. Tämän yksikön nouseminen tanssimisen peruselementiksi liittyi aikanaan kiinteästi ihmisruumiin kautta tapahtuvan järjestyksen ja organisoinnin ihan­teisiin. Pareittain tanssiminen ei ollut vain tanssikansan asia, vaan sen kautta rakennettiin modernia yhteiskuntaa.

Kuri ja järjestys eivät kuitenkaan olleet paritanssin syy vaan seuraus. Paritanssin nautin­to, tiivis yhteys toiseen ihmiseen, oli keskeinen tekijä siinä, että vaikkapa suomalainen rahvas alistui säänneltyihin muotoihin, jotka olivat paritanssin toteutumisen edellytyksenä. Yhteiset muodot mahdollistivat yksilöllisen liikkeen ja kokemuksen sulautumisen tanssivan yhteisön jaetuksi flow-kokemukseksi. 

Juuri tämä voimakas kokemus selittänee sen, että paritanssi on säilyttänyt suosionsa yhteiskunnan muutoksesta huolimatta. Paritanssin funktiot ja käytännöt ovat monelta osin toisenlaisia kuin vaikkapa 50 vuotta sitten, mutta tanssin nautinto pysyy. Nykyihmiselle paritanssin jaettu ruumiillinen kokemus onkin pelastava keidas individualistisen erämaan tunneköyhyyden keskellä. Paritanssi koskettaa ja liikuttaa: siksi sitä kaivataan ja siksi siitä nautitaan.

Tanhuviesti 62 (1), 24, 2019.